* * * * *
SEITSEMÄS LUKU.
Taistelemme kaksi kuutta vastaan ja anastamme kuormallisen rahoja. Venäläinen rakuuna saa minut elämäni suurimman hämmästyksen valtaan.
Huittisista palattuani ja päivän Turussa levättyäni sain Ahokkaan kanssa lähteä uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa oli matkamme määränä Loimijoki, sillä sielläpäin kerrottiin nähdyn vihollisia ja meidän oli urkittava tietoomme, mitä heillä oli tekeillä.
Lähdimme aikaisin aamulla Turusta ja marraskuisen päivän vaisusti harmaista maisemaa valaistessa ajoimme hyvää vauhtia pitkin Oripäähän ja Loimijoelle johtavaa tietä. Juho oli lähtiessämme saanut majatalomme isännältä lahjaksi käärön venäläistä lehtitupakkaa ja tyytyväisenä pyöritteli hän nyt mälliä poskessaan, ruiskauttaen välistä ruskean sylkilätäkön hevosen pään yli tielle.
»Varmaan sinä, Juho, vaihtaisit taivasosasikin tupakkapuruun, jos oikein lujalle ottaisi», sanoin minä nähdessäni, kuinka hartaasti hän käänteli mälliään ja siirteli sitä poskesta toiseen.
»Kyllähän se hyvää on, mutta tokkopa tuohon sentään tulisi taivasosaansa vaihtaneeksi», vastasi Juho yksikantaan.
»Mutta mahtaneekohan sinusta taistelussa olla suurtakaan apua», jatkoin leikinlaskuani, »sillä tuo mällin käänteleminenhän sinulta vie kaiken ajan ja huomion, niin ettet sinä ehtisi oikealla ajalla ja paikalla asettasi käyttää.»
»Eiköpä tuota ryssän kanssa aina toimeen tultane», arveli Juho suuttumatta.
Niin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen kirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme pihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja sanoi: