»Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni», sanoin minä itselleni. »Sinä olet vasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta mitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun oikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!»
Ajatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona valtasi minut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja raudoitettu ovi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen mahdollisuutta ei ollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä Riika, jonka kuva oli haihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan ollut omiaan epätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni hänen opetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella Davidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia ulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan enkä voinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan ja sydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti, ja puolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.
Aamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan minua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos tultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä isäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon. Tapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun katsahtamatta puhui hän:
»Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua rangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti myöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta ja äksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja koska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo sinua suoraapäätä syöstä tielle.»
Hän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään varustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:
»Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen rajamajuri Simo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika sitten kirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa palkastasi.»
Hän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita hopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin pulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa vastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani. Ja häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni hyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta. Tyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta siellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun isäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä sanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi hän:
»No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä omallatunnolla, ja Jumalan haltuun!»
Siihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin taivaan lintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli yhä edelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni aika omistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle. Mutta ensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni vanhempiani sekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut. Lähtiessäni ostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle kaiverrutin sanat: »Muisto ystävältäsi Tapanilta». Sen aioin soveliaan tilaisuuden sattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään kaikkiin rauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.
Kotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin aikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla siihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen tahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa huudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.