On, Herra paratkoon! Juuri kun tulin tykkiemme luo, veti luutnantti Gestrin viimeisen henkäyksensä. Kohtasin hänet tuolla metsässä, tullessamme Kauhavalta tänne. Silmät loistaen marssi hän kuin juhlaan. Laulaen oli hän hoitanut tykkipatteriaan, kunnes tuli surmanluoti ja lopetti nuoren elämän. Ja Maunu Blume — — —
BJERKÉN
Mitä, Blume, armeijan uljain kavaljeeri — hänkinkö kaatunut?
JÄGERSKIÖLD
Niin, Jumala nähköön! Hän oli kaikista ensimäisiä uhrejamme. Tuolla tien vieressä pellon pientareella hän makaa kylmenneenä. Peitin tullessani manttelilla hänen ruumiinsa. Ryssät ampuivat piilosta ruispeltojen keskeltä ja kun Blume oli noussut aidalle ottamaan selvää heidän asemastaan, sai hän kuulan rintaansa. Qvantenin huhusivat myöskin saaneen surmansa lähempänä kylää. Ja Herra ties kuinka monta muuta lisäksi siellä on mennyt ja parhaillaan menee. Mutta kyllä heidät kostetaan. Kohta Blumen kaaduttua vei Brakel komppaniansa ruispeltoihin ja niinkuin turilaita surmasivat hänen porilaisensa laihon keskeen piiloutuneita ryssiä. Muutamassa minuutissa oli tuo laaja vainio niistä puhtaana. Mutta huomaatteko, kuinka savupilvi venyy tuonne Kuortaneen suunnalle. Ryssä painuu omaa ilmansuuntaansa kohti.
BJERKÉN
Hyvä siitä lopultakin taitaa tulla. Mutta ketäs tuossa kannetaan? Joku upseeri, ellen erehdy.
JÄGERSKIÖLD (Hetkisen solalle tähystäen)
Luutnantti Wirzén, kadettitoverini! (Rientää vasemmalle, josta hän hetken kuluttua palaa, astellen paarien rinnalla, joita kaksi sotilasta kantaa; paareilla, jalka verisenä, makaa luutnantti Wirzén, nojaten toiseen kyynärpäähänsä ja jutellen vilkkaasti Jägerskiöldille.)