Kaarle. Teidän esimiehen, sen uuden ministerin; minä en tuntenut häntä kuin Lotan nimellä.
Firmin, Ministerin tytär?
Kaarle. Oikein Narbonnin!
Firmin. Ja sinä mielit häntä vielä?
Kaarle. Enemmän kuin koskaan, isä! Luulen, hän ei minua tuntenut, ja minä rupesin ikään hänelle tervehtimään, kun te tulitte. Ja se oliki hyvä, enpä minä olisi tiennyt mitä hänelle sanoa; vissisti hän keksi minun hämmästyksen, kyllä hän olisi voinut jotain arvata… Nämä kuusi viikkoa en ole voinut ajatella muuta kuin häntä, hän on ollut jokapaikassa edessäni. Ja se ylistys minkä olen saanut kirjoituksillani, se on hänen ansio, hän se minulle antoiki sen lahjan.
Firmin. Tiedät sinä Kaarle, ken rakastaa ja kirjoittelee lauluja kuin sinä, se voi kuvitella paljon. Menetin minäki sinun iälläsi aikani sellaisiin. Vahinko vaan ettei puoletkaan sellaisia houreita käy toteen. Ja miten sinä sitä voisit toivoa? Lotta on rikkaan ja korkian miehen tytär … meidän rikkaus on minun alhainen virkani ja sinun luutnantti-palkkasi.
Kaarle. Vaan siihen, isä, te oletteki syypää. Elkää pahastuko? Teidän lahjoilla, minä kaikkena te voisitte jo olla! ministerinä vähintäin, sen siaan kuin nyt olette hänen alhaisin käskyläisensä, ja silloin poikanne myös voisi kosioida Lottaa.
Firmin. Sinun mielestäis isäsi on viisain mies maailmassa! Ole huoletta, poika! minä olen se mikä olen; minä olen tottunut monjaihin töihin ja voin niitä toimittaa. Mutta kuinka monta suurempaa neroa kun minun jää pimeyteen, ja saapi nähdä liukasteliat menevän edellänsä! Ei poikani, elkäämme pyrkikö korkealle!
Kaarle, Vaan sentähden ei liian alhaallekaan. Mika esimerkiksi tuo Selicour, teidän lähin esimies, on teidän rinnalla, tuo ylpeydestä paisunut kolopää, joka entisen päämiehen aikana oli kaikki kaikissa, joka viekastellen sai niin suuren vallan, jakeli virkoja ja söi pensionia, ja joka nyt uudenkin ministerin luona, kuin olen kuullut, mahtaa kaikki?
Firmin. Mitä sinulla on Selicouria vastaan? Ken toimittaa virkansa paremmin kuin hän?