Selicour (kovasti). Kuin? Eikö hän sitte ole saanut ne tuhat taaleria mitkä hänelle äsken lähetin? Hiis! kuin se minua harmittaa! Näettekö nyt miten huonot meillä on postilaitokset! Äiti raiska, mitä kaikkea hän lie saanut kärsiä!
Mad. Belmont. Todella! häntä tulee auttaa!
Selicour. Se on tietty. Minä pyydän järkiään ministeriltä luvan, se vaatimus on kohtuullinen, minä voin sen vaikuttaa. Luonnon velvollisuus on kalliimpi muita … minä riennän koti-paikalleni, se on tehty viikkaudessa, hän ei ole tahtonut tulla Pariisiin, vaikka niin usein olen häntä pyytänyt, se mummo-raiska ei voi erota koti-kylästään.
Nobinau. Minä en sitte häntä ensinkään voi ymmärtää! meille hän sanoi että hän mielellään olisi Pariisiin tullut, vaan serkku-herra ei ole sitä mitenkään tahtonut.
Selicour. Ämmä-parka ei tiedä aina mitä tahtoo, vaan kuulla hänen kärsivän puutosta, ah Jumalani! kuin se minua katkeroittaa, se viilee sydäntäni.
Mad. Belmont. Sen kyllä voin teistä luulla, herra Selicour! Vaan siihen te pian löydätte avun. Minä nyt teidät jätän serkkunne kanssa. Onnellinen se puoliso joka teidän kerran saa omaksensa. Niin hempeä poika on myös hyvä puoliso.
(Menee.)
Kahdeksas kohtaus.
Selicour. Nobinau.
Nobinau. Toden perään, serkku, minusta on hyvin kumma … minä en odottanut näin sydämellistä kohtelua. Se on niin ylpeä ja suurellinen, sanoivat kaikki ihmiset, ei hän ole sinua tuntevinaan!