"Te tahdotte tehdä minusta laupeuden-sisaren, — armahtavaisuudesta tahdotte minun teitä rakastavan," nauroi hän.
"Voi, vaivanen narri itseänne! Klairon'in sydän ei ole mikään sairas-huone, johon armahtavaisuudesta kerättäisiin kaikkia rakkaudesta potevia; ei, vaan se on kuninkaallinen linna, jossa osoitetaan päivä kerrassaan ystävyyttä ja vieraan-varaisuutta jollekin nerolliselle seura-elämään tottuneelle miehelle; vaan jonka portit suljetaan jokaiselta ikävältä, itkun-pakkoiselta hellityltä. Te olette liian paljon huokaillut ja valitellut, ja siitä on se tullut, että minä olen kyllästynyt teihin. Ja kyllästys karkoittaa rakkauden, ja siitä, missä haukotellaan, pakenee keveä-siipinen rakkauden-jumala pois. Muistakaa tätä, ja ottakaa se, ystäväni, viimeisenä muistona, hyvänä opetuksena vastaan minulta."
"Klairon!" huusi kreivi kauhistuneena. "Klairon! Voitko sinä nauraa silloin, kun minä kuolon kivuissa kilvoittelen edessäs? Mutta naurus ei ole totta; ei, sydämmes on liiaksi jalo ja hyvä siihen. Naurus ei peljätä minua takaisin. Se tahtoi vain hetkisen kiusata ja piinata minua, että minä sen jälkeen tuntisin itseni sitä autuaammaksi ja onnellisemmaksi. Anna sen loppua tähän, suloisimpani, armahimpani. Avaa sylis minulle taaskin! Sano, että sinä vielä rakastat minua; sano, että tahdot tulla puolisokseni, ja että kaikki on taas hyvin, ja että minä olen onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä Klairon on jälleen minun, on omani ijankaikkisesti!"
"Klairon ei ole koskaan teidän," huusi Klairon, nousi ylös ylpeänä ja ojensi kätensä kopeasti hänelle. "Klairon on ainoasti omansa ja maineen. Hänestä ei tule koskaan S:t Audème'n pienen kreivin puolisota. Klairon on kihlannut itsensä maineelle ja ainoasti sille. Pois tieltä, herra! Päästäkää minut nyt vain! Maine ja katsojat odottavat minua."
Keno-kaulana ja pönäkkänä, kuin kuningatar, kävi hän sitten ovea kohden.
Mutta kreivi asettausi kalveana, kuin kuollut, silmät säkenöiden ja vavisten joka jäsenessä hänen eteensä.
"Sinä tahdot mennä?" kysyi hän uhkaavalla äänellä. "Sinä tahdot jättää minut, hyljätä minut?"
"Minä tahdon hyljätä teidät, ja suokoon Jumala, ett'emme koskaan enään näkisi toisiamme! Päästäkää minä nyt vain herra! Älkää vainotko minua enään kiusaavalla rakkaudellanne."
"Onko se viimeinen sanas? Onko sittenkin, jos minä sanon, että minä menen ja tapan itseni, että sinä sillä sanallas olet minut ajanut kuolemaan?"
"Se on viimeinen sanani! Mitä minä huolin teidän sekä elämästänne, että kuolemastanne? Menkää nyt!"