Tuskin tunti oli kulunut, niin tuli herra Marville jo takaisin. Hän tuli totisen ja juhlallisen näköisenä, ja piti kädessänsä pientä, sinetillä varustettua kirjettä. Hänen apulaisensa eivät olleet mukana. Luultua murhaajaa ei myöskään näkynyt mukana.
"Oletteko tavannut häntä? Oletteko vanginnut hänet?" huusi Klairon tuskallisesti häntä vastaan.
"Neiti!" sanoi Marville juhlallisesti. "Minä tapasin kreivi S:t Audème'n; mutta en vanginnut häntä; sillä minä tapasin ainoasti hänen ruumiinsa ja tämän, teille osoitetun kirjeen."
Klairon otti kirjeen vapisevin käsin, mursi sinetin ja aukasi paperin.
Sitten ojensi hän sen Marville'lle.
"Lukekaa te se, herra luutnantti!" sanoi hän matalalla äänellä.
"Kirjaimet hyppivät silmissäni: minä en voi lukea."
Marville otti kirjeen ja luki korkealla äänellä: "Julmio! Minä kuolen sen tähden, että rakastan sinua ja sinä vain halveksit minua. Mutta minun kuolemani ei vapauta sinua minusta! Minä pidän valani! Vielä kuolemani jälkeen vainoon minä sinua! Joka päivä pitää sinun muistaman minua ja vapiseman!"
"No!" sanoi markisi Seignak ja kohotteli olkapäitään. "Koska hän on kerran kuollut, niin ei häntä voi vaatia edes-vastaukseen, väärästä valasta, jospa ei hän pitäisikään valaansa."
Marville katseli häntä oudolla, jyrkällä katseella. "Mitä oli kello silloin, kun laukaus kuului?" kysyi hän. "Voitteko sen tarkallensa ilmoittaa?"
"Kyllä. Aivan paikallensa," sanoi markisi. "Juuri silloin, kun laukaus kuului, löi pöytä-kello tuossa yksitoista… Nä'ettekö, miten ihmeellisesti viisari seisoo vielä yhtätoista osoittaen. Kello on seisahtunut, eikä sitten käynyt."
"No, niinpä kuulkaa tekin!" sanoi luutnantti juhlallisesti. "Kreivi S:t Audème'n palvelija oli ollut herransa vieras-kamarissa ja kuullut kellon lyövän yksitoista, ja samassa kohta kuullut laukauksen herransa kamarista. Juuri kello yksitoista on kreivi S:t Audème ampunut itsensä."