"Ystäväni!" huusi Varon sitten, kun hän oli multasienillä täytetyn fasanin puolikkaan laittanut lautasellensa. "Olempa pitkällä ja moni-vaiheisella elämäni ajalla koettanut jos jotakin; mutta sen minä tunnustan, että tämä on oivallisin ja parhain kaikista, mitä olen kokenut. Taiteen marttyreina tulimme me Bastiljehen ja huomaamme nyt kerrassansa, että olemmekin tulleet paratiisiin, jossa paistetut fasanit lentävät suoraan suuhun, sampanja lähteet lirisevät ja vaahtoovat ja ruskean-kellertävät kulta omenat heloittavat ja tuoksuvat, — joita päälle-päätteeksi voipi syödäkin, ilman että hyvä orpana käärme sen tähden viettelee sillä, ja ilman pelkoa, että Isä Jumala ajaa meitä ulos tästä paratiisista."
"Päin-vastoin", sanoi Lekain naurahtaen, "tämän paratiisin isä, Bastiljen herra kuvernööri, ei ole laisinkaan taipuvainen ajamaan meitä täältä pois, eipä sittenkään, vaikka me katuvaisina viskautuisimme, kuin käärmeen vietellyt ja rukoilisimme ulos ajamistamme. Minä pelkään, että me kylläkin kauvan saamme viipyä täällä ja kerkeämme sillä ajalla kyllä maistella hyvän- ja pahantiedon puusta siksi, että ymmärrämme, ett'emme olekkaan paratiisissa, vaan suoraan sanoen vankeudessa. Ylpeä teaterin-tirehtöörimme, hyvä herra kreivi d'Albert oli peräti julmistunut ja uhkasi täydellä todella, antaa meidän kuitenkin viipyä vuoden ajan Bastiljessa."
"Ja minä sanon, ett'emme viivy täällä päivääkään, eipä edes yötäkään", sanoi Klairon, ylpeästi hymyten.
"Miten niin? Eikö yötäkään?" kysyi Varon ihmetellen. "Tuumaatteko, suloinen Klairon, että ehtoollisen syötyämme jätämme tämän kauniin huoneen, kiitämme hyvää isäntäämme, kuvernööriä hänen ystävällisestä vastaan-otostansa, menemme ulos vaunuihimme ja ajamme kotiimme?"
"Melkein niin minä tuumin", sanoi Klairon, "vaikk'en minä nyt juuri väitä niin, että me kohta syötyämme lähtisimme täältä. Mutta yötä emme viivy täällä. Kello tuolla uunin otsalla lyöpi juuri kymmenen. No, niin! Minä väitän, että me vielä ennen puoli-yötä olemme vapaat ja viedään voitto-riemulla täältä."
"Ah, olispa se ihanata!" huokasi Lekain. "Minä tunnustan heikkouteni: vanki-huoneen ilma tekee minut noloksi; se ärsyttää minussa epäilystä, pöhkömäisyyttä ja haja-mielisyyttä. Nämät seinät, olkootpa kuinka kauniit hyvänsäkin, näyttävät minusta olevan täyteen kirjoitetut näkymättömillä kirjaimilla ja kertovan minulle surullisia epä-toivon tapauksia tämän huoneen entisistä asukkaista. Ken tietää, vaikka rauta-naamari mies, josta Voltaire nykyisin on kirjoittanut, olisi asunut juuri tässä huoneessa, vaikka — — —"
"Jumalan tähden, onneton, älkää turmelko surullisilla tutkisteluillanne tärkeätä ruu'an sulattamiseen tarpeellista tuntia ehtoollisen jälkeen!" huusi Varon ja laski kiireisesti kätensä Lekain'en käsivarrelle. "Mutta sanokaa, suloinen Klairon, uskotteko todellakin, että me vielä tänä iltana vapautetaan täältä?"
"Minä olen täydesti vakuutettu siitä. Vihollisemme ovat tuoneet meidät tänne Bastiljehen; mutta ystävämme pelastavat meidät täältä."
"Ah, ystäviltäni en minä paljoa toivo", huokasi Lekain, "sillä he eivät ole tarpeeksi väkevät, tekemään poliisimestarin vihaa voimattomaksi. Ja häntähän me olemme tölväisseet otsaan, että olemme kieltäneet tunnustamasta erästä hänen juhtaansa taide-toveriksemme."
"Ja mitä minun ystäviini tulee", sanoi Varon, "niin en tiedä heistä yhtään, jonka uskollisuuteen ja kestäväisyyteen voisin luottaa, paitsi karhujani. Mutta he taas puolestansa ovat hyvinkin tyytyväisiä, jos minä pakoitetaan täällä viipymään jonkun aikaa ja he niin muodoin pääsevät antamasta minulle lisää velaksi"