Ilosta säihkyvin silmin ojensi Klairon kätensä kreivin puoleen.
"Suuren miehen suosio on lahja jumalilta", huusi hän innollisesti.
"Niin Racinella oli oikeus: armo-lahja jumalilta on sellainen suosio.
Ja sydämmeni perimmästä pohjukasta kiitän minä teitä, että olette
opettanut minua tuntemaan sitä totuutta."
"Oi, ruhtinaani! Tänä onnellisena hetkenä on minun sydämmeni avoin teille ja ilmoittaa sisimmäisen salaisuutensa. Ja salaisuuteni on se, että minä toivoin teihin, ruhtinaani. Minä odotin teidän varmaan näkeväni tulevan pelastavaisena enkelinäni tänne. Ja jos tämä odotus olisi pettänyt, niin olisin minä kuollut murheesta ja epä-toivosta."
"Se oli kaikki, kalliimpani, rakkaimpani ruhtinaani", jatkoi Klairon hiljaa, kovasti punastuen; "se oli kaikki, mitä minulla oli sanottavaa teille."
"Siinä on kylliksi, tekemään minua onnellisimmaksi kaikista ihmisistä", sanoi kreivi ja painoi Klairon'in molemmat kädet huulillensa. "Ja nyt, Klairon! Tulkaa! Vaununi odottavat porrasten edessä."
"Mihinkä ne vievät minua?" kysyi Klairon.
"Ensinnäkin omaan kotihinne", vastasi kreivi naurahtaen.
"Mutta ennen, kuin minä lähden sinne, pitää maa-kreivin sallimaan minun tehdä joku kysymys, johon toivon myös vastausta."
"Kysykää, Klairon!"
"Onko kuningas ehdottomasti armahtanut minua? Eikö hän ole yhdistänyt mitään ehtoja irti-laskemiseeni?"