Hän otti nopeasti kirjeen, joka pahoja uutisia oli tuonut Parisista ja riensi yksityis-huoneeseensa, pannaksensa onnettoman kirjeen lukon taakse ja kirjoittaakseen itse kirjeen kreiville.
Noin tunnin kuluttua tuli kamari-rouva Klairon'in tykö jälleen.
"Teidän armonne", sanoi hän kiireisesti, "maa-kreivi tulee takaisin jo."
"Se hyvä! Minä olen valmis", sanoi Klairon ja kokoili parhaillansa jotenkin isoa läjää isompia ja pienempiä koriste-koteloita erääseen hopeaiseen vasuun.
"Odota Senay, odota! Asettaikse tämä kirje ja tämä kori kädessäs seisomaan maa-kreivin etehiseen, ja kun hän tulee, niin anna ne kumpaisetkin hänen omaan käteensä."
"Mutta entä jos herra maa-kreivi kieltäytyy ottamasta minulta kirjettä ja vasua."
"Se on totta, hän voi tehdä sen," jupisi Klairon. "Ja sen hän tekeekin, jos hänellä on jotain pahaa mielessä minua vastaan. Minä menen itse. Itse annan minä hänelle nämät kamsut, ja ollakseni vakaa siitä, että hän tietää kirjeen sisällön, niin luen sen itse hänelle."
"Teidän armonne, joutukaa! Vaunut tulevat jo linnan pihaan."
"Joutuin siis, joutuin!" huusi Klairon kovalla äänellä. "Ratkaiseva hetki on käsillä!"
Hän otti vasun ja kirjeen, antoi kamari-rouvan viskata suru-vaipan hartioillensa ja kiirehti ulos; kiirehti nuoruuden ripeydellä salien ja käytäväin kautta linnan toiseen sivu-rakennukseen, jossa kreivi asui.