Maria delle Pianten kirkossa on laatta marmorinen, valkea, mi jalanjäljet kirkastetun Herran niin säilyttää kuin vanhan Rooman maahan ne Via Appialla jäivät kerran ikuisen elämän tienviitaksi. Siin' »Domine quo vadis?» Mestarilta jo ylösnoussehelta Pietari vavisten kysyi, sai myös vastuun tähän: »Käyn Roomaan kuolon uuden kärsimähän.»
Näin yhä kulkee Kristus kärsien tiet' ihmisien, päiväst' toisehen. Vuossadat syviksi on jäljet syöneet, ne kuolinkaupungista -kaupunkihin on vieneet, naulan naulan jälkeen lyöneet jalkainsa puhki ani-auliiden… Mut yhä nousee Betlehemin tähti: sit' tuhannet soi kellot templien, maan kansat kumartaa, kuninkaat kysyy. Vain Getsemane — autiona pysyy.
ODOTUS.
Ui harmaata ja kultaa vieno verho kuin tuntu tulen, jään, harteilla metsän, otsall' auringon. Palteella lumipilven päivän perho räpyttää siipeään kuin sielu, joka kuolon tuskass' on.
Puhkeeko ruusuiks kalvas sädevihma?
Ei. Yöksi pimiää
maan harmaan odotuksen salaisuus.
Pandoran lippaan kohtalokas rihma
lie päivänkaiho tää:
jos katkeaa se, katoo ihanuus!
Taas vaivat, kauhut kansain ylle sataa…
Miks säikyt, sydän sä?
Jo pyytäisitkö alta kuorman tään
valoista liitämähän linnunrataa!
On sielun hedelmä
yön ristinpuussa luotu kypsymään.
On kultaa, harmaata kuin kaunis taulu eess' sielun silmien, kuin satu hunnutettu Salliman, kuin hartauteen hiljentynyt laulu, kysymys ikuinen… Mut milloin saapuu vastuu Jumalan?
SUOJELUSHENGET.
Maan äiti Maaria taivaastaan maan tarhoja katsoo, ja huokaa hiljaa… Me hänelle etsimme tähteä, liljaa, kuninkaan-alkuja ylhäisen maan…
Pois niskanne jäykät, te mahtavat maan!
Hänen prinssinsä teiskaa ei seljässä ratsaan,
ei pyydä hän kunniaa kunniapatsaan,
vitivalkeaa sielujen liljaa vaan.