Ne pistivät myrkkyisin piikein
mun oudon ja vennon.
Mut kipuni kestin
ja kukasta kukkaan
ma seurasin reittejä suuren mettiäislennon,
imin silmiini kultaa
joka herhiläissiiven hennon.
Näin juoja oon ollut
mesitäyteisen elämänkennon.
AARNIHAUTA.
On aarnihauta rinta ihmisen.
Mut velhonvalkee välkkää yllä aarteen,
se vartija on vainajain ja niiden sydänten,
jotk' ovat meille salaa yössä lyöneet, säteilleet
ja särkyessään helmen luoneet, helmen antaneet.
Pois vierressänsä, mikä multaan maan
ja mikä pyyteittensä pyörrevirtaan,
ne lipastonsa avaimen vei kukin mukanaan.
Sulkeutuu sielu, kunnes on se kiinni tykkänään.
Ei aarnihaudan hohtoa nää silmä yhdenkään.
MAINEN RETKI.
Kaipuussa aloitin ma matkan tään
ja ajoin takaa taivaan purppuroita,
kumarsin kuuta, päivää; yössä elin,
vaikk' kaikkein tähtein kultaa tavoittelin.
Kun täältä lähden, ikävähän jään.
Kaipuussa toinen toiseen yhdytään,
kädessä käsi viivytähän hetki,
veen rantaa kahden käydään kuutamolla.
Hymyily, kyynel, pitkä eronhetki…
Pois laiva liukuu, häipyy hämärään…
Kaipuussa painan maata kohti pään.
Oi, haavelintu, haudallani soita!
Koin rusko, tähti, heitä kipunoita
maan tuhkaan, joka tahtoi tulta olla,
niin unta mullan alla teistä nään!
ELÄMÄLLE.
Ihminen syntyy kuin hortoon ja uneen.
Ylistetty, että et herpautuneen
siihen suo jäädä!