Sinitemppelin papitar nuorin, jääimpynen iljanteen, helohelmenä liukuvi hiljaa alas äyräille vellovan veen ja huokaa: »Ma luoksesi mielin sylis pehmeän syvyyteen!»
Ja vaahtojen sulho vastaa sumusammale-paadeltaan: »Ijät kaiket on kaihoni ollut Sinitemppeliin korkeaan. Mik' autuus hymytä hyynä ja lempiä kaltaistaan!»
Jääimpynen helmensä hukkaa yö-kylmihin kyyneliin; veen haltia vangiks juuttuu häähuoneensa salvoksiin. Käsvarret ei vaahtiset yllä Sinitemppelin morsiamiin.
Jäävuori mahtava mykkä ylös uhmaten nostavi pään. Taru tietää: se särkyvi kerran hääkellojen helinään: kun vaahtojen sulho kaulaa pyhää temppelin-impyistään.
DIES IRAE
Taivas kuin veri pudottaa tähtensä
niinkuin viikunapuu,
mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä
karistaa.
Ryskyvi maa kuin laiva, mi
haaksirikkoutuu.
Tulella täytetty meri käärmeitä,
skorpioneja oksentaa.
Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina
liekeissä laukkaa.
Kuin saviastia hauras on
sukukuntien työ
hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran
suitsevan vihan
enkelit kantaa. Mureni muumion
lailla muodot lihan,
varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta
ken auttavi raukkaa!
Kuolevan perhosen siivin lepattaa
sen tuska ja lyö.
Voi merkkejä taivaan!
On viimeinen yö.
Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan
laivaan?
Esirientäjä
Mun sieluni, sa horjuva, kelmeä varjo, mihin joudut sa? Mikä kohtalos on, sa ruoko kalpea, juureton, taitettu hetkestä pois, ikuisuuden auringon ijäti paahtavan alla, sa pursi sokea, syöksyvä synkkää Tuonelan jokea valtamerelle rannattomalle, sa lintu pieni ihanuuden murtuvan sulkapeitossa helkähtävässä, harhaava yksin puutarhassa yön, Kuoleman sypressi-lehdossa äänettömässä? Mihin joudut sa, mun sieluni, sieluni?
Demoonit