Inferno kiehuu, uumenet luonnon loimuaa, riehuu, rikkiä, tuhkaa tupruaa, sataa. Miljoona noitaa kattilaa hoitaa, Helvetin pataa.
»Häijy on kaunis, kaunis on häijy!» Soi punanauru raivotartahti henkien raakain. Käy salaväijy, lahjonta heikkoin, väärennys vaakain. Äijän on äimeet peijahat peikkoin, herkkuna veikkoin, raadeltu liha, valhe ja viha!
Noitien jalkaa karkelo nostaa. Raivotar-ruojain, hurmehen-juojain yltyvi piirin vinkuna vinha: »Ihminen inha tahtovi nousta alusta alkaa. Kirous hälle! Kuolema päivään kerkeävälle! Alas! Alas! Alkuyön kaaos helmaamme palas!»
Inferno kiehuu, uumenet luonnon loimuaa, riehuu, rikkiä, tuhkaa tupruaa, sataa. Miljoona noitaa kattilaa hoitaa, Helvetin pataa!
RAIVOLYHTY
Yön rajattomat vallat vapisee raivosta, riemusta, ma mistä tiedän, silvottu siru, mikä olenkin! Mut särkyneisyyteni hyvin siedän. On toista noiden, tuon, kuin sanoisin…? Hahaa! Min tehdä aiot, pian tee, sa epätoivon orja, ihminen! Miks askeleilles pohjaa haparoit niin suotta kauan, yhtä hyvin voit mun käyrään pylvääseeni päättää sen! Koht' elo lipsahtaa! Väsynyt ma olen valaisemaan vaellustasi, rutsaista ruumisparkaas: miestä lasi kädessä räyhääväistä, hemppu-naista, mi tarjoo kauneuttaan katoovaista eniten tarjoovalle. Hahaa, hahaa! Ma huuhkaja oon riettaan kuolinvuoteen, ma karjun esiin horkat kaakon, luoteen! On myrsky-yö. Kaikk' ukset ulvahtaa. Kas, mykkyyteni salpa irtauu, ma mukaan ulvon, kuin ois mulla suu: hahaa, hohoo, huii hiuu, huhuu! En loista, mut lien soma hirsipuu!
VIHERIÄVILKKU
Tuijotan, tuijotan tuntehitta sakeaan syksyn sumuun… Kaikki ne jäljettä vaipuvat sinne, hukkuvat hetken humuun.
Kantelen, kantelen silmissäni kuvia kalman ja kauhun. Vonkuvi lasinen kupuni yössä ylitse aaltojen pauhun.
Lepatan, lepatan aatosta vailla majakkavilkkuna meren. Uittelen ulapan viileään rauhaan kuohuja kiihkeän veren.