Miksi te juuri sitä kysyttekin! — Kuka tietää, olen ehkä ennen liiaksi seurustellut! Minun hermoni eivät kestä enää. Ja sitäpaitsi minulla on kissansilmät, jotka näkevät pimeässäkin. Tuo varjopeli ei voi pettää minua enää. Aina kun näen kaksi ihmistä yhdessä, näen myös aaveen heidän välillään, sen, jota itsessänikin pelkään…
Mies. Mikä on sitten se aave, jonka näette ihmisten välillä?
Nainen. Autius.
Mies. Entä yksin ollen? Yksinäisyys on sentään ankarin autius.
Nainen huomaamattaan kiihtyen. Ei, ei! Ette sanoisi niin, jos tietäisitte, jos tuntisitte sen toisen. Yhden yksinäisyys on ainoastaan tavallista yksinäisyyttä, inhimillistä tuskaa tai iloa. Ettekö ymmärrä! Se on hyvä, se on pehmeä, se on personallinen, se on ajallinen. Mutta se toinen, kahden yksinäisyys, se on autiutta, se on iankaikkista kuoleman siipien suhinaa, määrätöntä, rajatonta, kauhistavaa kummittelua, liikkumattomain avaruuksien kangistavaa tuijotusta ihmiseen.
Mies kuin itsekseen. Minäkin olen joskus jotakin sentapaista ajatellut…
Nainen. Joskus ajatellut! Arvasinhan minä. Te olette niin nuori. Sille, joka ei ole mitään kokenut, ovat pahat ajatuksetkin vain ohimeneviä nautintoja. Mutta minulle ne ovat painajaisia, joista en pääse, sillä en tahdo enää pettyä. Ja siksi minun täytyy lakkaamatta paeta onneani ja uskoa parhaimmasta pahinta.
Mies. Ja se parhain?
Nainen kolkosti. Rakkaus.
Mies. Sitä te siis pakenettekin!