Nainen heikosti. Minusta tuntuisi hyvälle, jos luottaisitte minuun…
Mies tunnottomalla äänenpainolla. Ette tahdo pettyä itse, mutta tahdotte pettää minut. Teissähän ei mikään kestä. Kaikki katkeilee, jää kesken, autioituu, kuten rakkautennekin.
Nainen tuskallisesti irroittuen. Miksi te olette noin julma minulle? Teette tahallanne vääryyttä. Tai sitten olette niin nuori, kuten sanoin. Ah, koko taivaan ja maan kaikkisuudessa ei löydy mitään niin rikasta ja voimakasta, joka kestäisi ainaisen lakkaamattoman voimain kulutuksen. Hyljätty lempi, tyydyttämätön riutumus, ne voivat pysyä, minä uskon, mutta purkautuva, irralleen päässyt rakkaus syö joka hetki, murentaa, tutkii, kalvaa, polttaa. Mikä on ihminen, ajallinen, rajallinen olento, kestääkseen sen! Pakostakin hän lopulta ohenee, tyhjenee, sammuu tai särkyy. Onko se meidän syymme, onko se minun syyni! Älkää puhuko siitä enää, ei koskaan! Se on mennyttä. Yksinäisyys ei antaudu, se kestää… sulkien silmänsä.
Mies laskien kätensä hänen otsalleen. Niin, jos ihminen kestää. Käheästi. Oletteko tulenkin kestävä?
Nainen peräytyen. Oh, se ei ole tarpeellistakaan. Minussa ei ole tulta.
Mies painaen katseensa läheltä ja syvälle hänen silmiinsä. Teissä on tulta.
Nainen. Nyt te petätte itsenne.
Mies. Minähän näen sen. Minullakin on kissansilmät.
Nainen nopeasti. Te ette näe mitään. Tai sitten se ei ole oikeaa. Se on revontulta, aarnivalkeaa ainoastaan. Se ei polta, älkää peljätkö!
Lähtee polkua alaspäin.