Tää harmaus, mi sielun huntuaa, on kuolemaa; se lukinlankoihinsa langettaa.
Ah, hiljalleen
se kutoo kaihen raskaan katseeseen
ja sydämeen.
Kuin usvan peitossa ma harhailen.
Hämärtyy maa, myös itse myötä sen
pois himmenen.
RESEEDAT TUOKSUU.
Reseedat tuoksuu, katsehilta piillen, nuo kaunot, loiston kruunaamattomat; vain öinen kaste säihkynsä luo niillen, Reseedat tuoksuu. — Arka hiljaisuus maan, meren kiertää niinkuin enkelsiipi; kuin kirkon kuisti seisoo hento heisi. On niinkuin joku yössä rukoileisi Luojalta armolahjaa hyvyyden, ja on kuin tuntisin ma äänen sen! — Tää yö mun kutoo kummaan riutumukseen. Ma muistan vaimon maasta varjojen, mi ammoin kerran, vuoks mun poloisen, pois huokas, niinkuin Luojaan sammumaan yökynttiläisen tuikku huokaistaan, järkensä valon tuhon rukoukseen — Reseedat tuoksuu. — Vieno enkelsiipi mun varjoo niinkuin lasna, yö kun hiipi, maan kahlehista irroittaen, nostain. Reseedat tuoksuu. — Äidin silmä hymyy mun sydämeeni suoraan — kaukaa jostain —
EPILOGI.
Taas talvi saapuu niinkuin usein ennen, kumartuu pää, mi muinen nousta tohti. Ja yhä tyhjempänä, köyhempänä ma kuljen tummaa ijäisyyttä kohti.
Miss' on sun leiviskäs, suur' synnyinlahjas?
kysytään multa. Mitä silloin vastaan?
Kaikk' kadotin. Ei mitään, Herra, mulla,
elämän suuri suru ainoastaan.
Tuhlaajapojan lailla kotiin palaan
mielellä nöyrällä ja murretulla.
Niin alastonna viel' ei tullut kenkään.
Luojansa luokse: mitään ei oo mulla!