EPILOGI.

HUNNUTETTU TOTUUS.

Sa hunnutettu, sua tunne emme, mut vuokses palamme ja raukenemme. On ääretön sun allas ihmiskunta vain hauta, jolle heität kukkaa, lunta, vain jättihekatombi, uhrilaulu, sun kunniakses, mykkä alttartaulu!

Sun vuokses rakennamme tyhjää varten, syöksymme syyhyn lailla raivotarten, ja särkymähän meill' on riento kiirein: laskemme riemuvirsin, voittoviirein, karille elämämme kalliin laivan… Sun vuokses käymme valjahissa vaivan!

Sa tult' oot tuhon, hävittävää turmaa,
mut autuaampaa hengellä ei hurmaa!
Se kidutuksen kuilustakin huokaa:
Jumalat, aina, ain' näin olla suokaa!
Näin rantaan suuren tuntemattomuuden
myös lyökööt valta-aallot vastaisuuden!

Ja ajast' aikaan ihmismeren tyrsky! Ei rauhaa koskaan, aina ikimyrsky, ikuinen lento sielun säderatsaan ohitse onnen, uskon taivaspatsaan, ylemmä alppiteitä alkulunten, ylemmä pilvenpiirtäjiä unten!

Ei koskaan aukee salaisuudenhuntus. Mut vapahtava läheisyydentuntus, mi joskus läikähtää kuin hymy huurin, kun taisto vaikein on ja uhri suurin, se palkinto on kaunein kaipuullemme… Sun vuokses palamme ja raukenemme.