»Niin. Tahi monessa edellisessä elämässä.»
»Mutta mitä hänen vastaisista elämistään?»
»Ainoastaan joku Buddha saattaisi vastata siihen varmasti.»
»Mutta mitä sanoo siitä uskontonne?»
»Te unhotatte että meidän on mahdotonta tietää mitä tämän miehen sielussa liikkui.»
»Mutta siinä tapauksessa että hän tappoi itsensä ainoastaan paetakseen syntiä.»
»Silloin hän on kohtaava saman kiusauksen yhä ja yhä uudet kerrat, kaikkine suruineen ja tuskineen tuhat ja taas tuhat kertaa uudelleen, kunnekka hän on oppinut voittamaan itsensä. Kuoleman kautta ei pelastuta itsensävoittamisen välttämättömyydestä.»
Erottuani ystävästäni, kiusasivat minua yhä edelleen hänen sanansa. Ne valaisivat uudelta taholta niitä oppeja joihin viitataan tämän kirjotelman alussa. En ole vielä päässyt vakuutukseen siitä, että hänen, tieteelle outo selityksensä rakkauden mysteeriosta todella olisi niin paljoa mahdottomampi kuin meidän länsimaiset selityksemme. Olen itseltäni kysellyt eikö se rakkaus joka vie kuolemaan, ehkä merkinne paljon enemmän kuin haudattujen halujen uudistumista vainajien perintövaikutuksen johdosta. Eikö ole mahdollista että se on se rangaistus jota aikoja sitten unhoon vaipunut rikoskaan ei voi välttää?