Tästä juolahti mieleeni aamunsarastuksia Englannissa, kun heinäniityt tuoksahtelee ja kukkivat orapihlajat hajahtaa; — muistojen parvi toisensa jälkeen välähti kätköstään kirkkaasti loistamaan läpi puolen ihmis-ikäkauden autereiden jo ennen kuin ystäväni viimeinen sana oli ennättänyt soinnahtaa korvissani. Ja niin valautuivat muistot unelmiksi, unelmiksi nuoruuden tuoksun ongelmasta.

Se laji parfum de jeunesseä, minkä ystäväni kuvaili, ei ole harvinainen, — arvelen kumminkin sitä yleisemmin tavattavan pohjoisissa kuin eteläisissä roduissa. Se on täyden terveyden ja uhkuvan voiman tunnus. Mutta on toisiakin tuon vetovoiman muunnoksia, ja herkullisempia. Milloin ne muistuttavat mieleen kallisarvoisia mehuja ja maustimia äärimmistä tropiikeista, milloin niillä on hieno, ilmava medentuoksahdus, myskille vivahtava. Ne eivät ole henkilönomaisia (vaikka kyllä ruumiillinen henkilöllisyyskin on omatuoksuinen), ne tuoksut ovat erään vuodenajan, — elämän keväimen. Mutta niinkuin luonnon kevään tuoksu, tuo kaikkialla niin lyhyeen haihtuva nautinto, vaihtelee maita ja ilmastoja myöten, niin vaihtelee nuoruudenkin tuoksu.

Missä määrin tämä tuoksu kuuluu enemmän toiselle kuin toiselle sukupuolelle, on vaikea päättää. Useimmiten sen havaitsee tytöillä ja pitkätukkaisilla lapsilla, arvattavasti koska sillä on taipumus kokoontua erittäinkin hiuksiin. Mutta aina se on yhtä riippumaton kaikista keinotteluista kuin metsän tuoksuorvokin suloinen haju. Se on ominainen niin luonnonkansani lapsille kuin sivistyneellekin nuorisolle — niin talonpojan nuorelle iälle kuin kuninkaanpojankin. Sitä ei ole kivulloisilla eikä heikoilla, se viihtyy ainoastaan hilpeän ja täyden terveyden seuralaisena. Kenties se, niinkuin kauneuskin, on jossakin yhdyssuhteissa meille tuntemattomiin siveellisiin edellytyksiin.

Muutamat kehitysopilliset filosoofit ovat esittäneet arveluopin — hypoteesin — sellaisen että kukan tuoksun meissä herättämä mieltymys ehkä johtuisi jostain tunnemuistosta äärettömän kaukaisilta ajoilta, jolloin tuollaiset tuoksut esi-inhimillisille kanta-isillemme ilmaisivat hyvänhajuisen ravinnon läheisyyttä. Mistähän elimellisistä johtoyhtymistä olisi tuon arveluopin mukaan haettava sen nautinnon juuri, jonka meissä herättää nuoruuden tuoksu?

Ehkä on ollut aikoja, jolloin tuo tuoksu oli meille ratkaisevampimerkityksinen kuin mitä se nyt näyttää olevan. Ehkä on se nautinto jonka nuoren ruumiin raikas tuoksu herättää, ainakin osittain jäännös ajoilta jolloin hajuaistimuksilla oli välitön vaikutus yksinkertaisimpiin elämänvietteihimme. Sitten kuin nämä alkuperäiset yhteyssuhteet jo aikoja ovat kadonneet, vaikuttaa nuoruuden niinkuin kukkienkin tuoksu nyttemmin enää vain korkeamman sielunelämän kiihottimena, epämääräisenä, mutta kuitenkin äärettömän vivahdusrikkaana ja syvästi esteettisenä tunteena.

Niinkuin se mieltymys, minkä kauneus nostattaa, niin on tuoksujenkin nautinto muistollista laatua, — aavemaista, hämärien perintömuistojen kajastusta lukemattomien edellisten elämäkausien ajoilta. Ja niinkuin kukkien tuoksu meissä herättää niiden tunteiden muistot kummittelemaan, joita tuhansissa ikimenneissä keväimissä on eletty, — niin nuoruuden tuoksu manaa ilmi niiden tunteiden aavehahmot, jotka ovat kuuluneet kuolleiden ihmisten kevät-ikään.

Ja tämä nuoruuden ja terveyden tuoksu vetoo sekin ihanteellisiin tunteisiimme, — niinhyvin vanhempirakkauteen kuin nuorikkojen väliseen lempeenkin, — syystä että se mittaamattomien aikojen takaa on ollut lapsuuden suloon ja kauneuteen yhtyneenä. Sen tenhovoima herättää henkiin, yön ja kuoleman mailta, enemmän kuin vain hämärät väreet aikoja sammuneen intohimon hurmaa, — enemmän kuin kummittelevan kajastuksen lukemattomien häävuoteitten riemusta, — se kangastaa myöskin jotain siitä häiriötilasta, missä huulet hyväillen painoivat suukon esikoisen silkinhaivenisille ohimoille, — heikon heijastuksen myriadi-miljoonien ammoin maaksi muuttuneiden äitien häipyneistä iloista katkelma.

KATKELMIA

Ja päivä oli laskemaisillansa kun he ennättivät vuoren juurelle. Ei näkynyt, ei kuulunut mitään elämän merkkiä — ei veden vilausta, ei kasvin kortta, ei lentävän linnun varjoa — muuta ei ollut kuin jylhyyttä ja häviön valtaa. Ja edessä kohosi vuori häipyen pilviin.

Silloin Bodhisattva virkkoi nuorelle seuralaiselleen: — »Sen mitä pyysit nähdäksesi, olet nyt näkevä. Mutta ilmestyksen paikkaan on matka vielä pitkä ja tie vaikea. Voit kuitenkin pelotta seurata minua; väkevyyttä on annettava sinulle.»