Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:
"Hvem är, som ej vär broder mins,
Fastän hans skugga mer ej fins?"
Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi alentuvalla ja tekoväräjävällä äänellä: "tunsitteko oikein hyvin vainajan?"
Palokunnan soittokunta soitti "Integer vitae."
Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: "ehketten sentään oikein hyvin tuntenut vainajata."
Oopperalaulaja sanoi hänelle: "Johan minä olen vakuuttanut… ja anteeksi, herra pastori… ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään olette esiintyneet haudanhäväisijänä!" Ja oopperalaulaja käänsi pastorille selkänsä.
Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. He itkivät, ajatelkaas, isot miehet, totiset totisankarit itkivät. Sitte istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä.
RAPPIOLLA.
Hän käy toisinaan luonani, Eklundin Kalle. Hän on lapsuuden toveri. Toisinaan seisoo hän aamupäivällä kadunkulmassa odotellen minua. Hän katselee kärsivästä silmiini, puhuu kansankeittiöstä, metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän pyytää rahaa; minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä palaa hän toisinaan humalaisena. Silloin istuu hän muittamutkitta korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta.
Eklundin Kalle naputtaa aamulla ovelle ja huoneeseen astuu kookas mies vielä vuosiensa paraimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunakat, ruskettuneet, ja ääni värähtelee: