Taas ulkona seijas taivas on, taas loistaa sen porttipielet ja säteet lehvillä väreilee kuin kantelon hopeakielet. Pois tylyn kirkonkellon pauhinasta, sen vaskikita maita manaa, se muistuttaa niin paljon maalimasta, joka aina käyttää kovaa sanaa!
En tahdo kuunnella saarnoja, jotka tulvivat palkkasuusta, vaan tahdon etsiä elämää hyvän tiedon puhtaasta puusta! Ja nuorten kuusten puolihämärässä ma etsin lepoa ja suojaa ja tuulten kymbaalien hyminässä ma tahdon rukoella Luojaa. —
Ota se kaunis kannel taas!
Ota se kaunis kannel taas ja istu sen koivun alle, soita sydämen lauluja sille halulle haikialle!
Anna sormesi soudella sen vaskisen kielen yli, laula kulohon kukkia ja lepoa aallon syliin!
Viritä nuori neitonen mun sieluni kanteloita, laula kuin laulaisit itsekses, kun katselen silmiäs noita!
Pois on mennyt laulajaneito.
Pois on mennyt laulajaneito kuin pilventerään ilta, eikä raiju raikas ääni näiltä seutuvilta.
Pois on illan iloni kuin kuiviin juossut puro, laulu taisi lakastua, sydän on niin juro.
En ma kesää surekkaan, en noita marjamaita, suren onnen lyhyyttä ja lemmen lauvantaita.