Ja oli kuin olisi lauennut käsiranteita kihnaava köysi, hän laulajaneittä oli kuulostanut ja nyt hän sen vihdoin löysi. Taas purona pulppui virsi, taas hymyili elämä autio ja hän nousi kuin lumesta kontio, kun sulavi keväinen kirsi.
Suorannan ruususta lauloi hän vaan, jolle kulkija tarjosi kättään, jota koskaan ei voinut unhoittaa, mut köyhänä täytyi jättää. Niin heräsi katkera henki, hän näki nyt villityn morsiamen ja takaa kuuli hän kirouksen, siellä seisoi myllärinrenki.
Myllärinrengin laulu.
Voi, iloinen, nuori nainen on elämän leivän särvin, se on päivän paahtaman takamaan noron notkossa piilevä järvi.
Hän oli kuin päivänpaiste ja ilosta silmäni kastui, tienvarrelle heitti hän katsomaan, kun iloiten vihille astui.
Miks hilpeä helosilmä sa silmiisi katsoa annoit, olit kaunis kuin alttarinenkeli, mut toiselle kätesi vannoit?
Nyt sajasneitoset pilkkaa kas, kosijapoikaa reimaa, joka kutsuvi närhin äänellään ja kyttyrällänsä keimaa! —
Kun hämärtää pitkä päivä, sen ilkkuvan naurun kuulen ja aittani pimeellä seinällä ma puukkoni välkkyvän luulen.
Ja musta metsä se nauraa, kun katselen tähtitarhaa, ma juhannuskukkaani muistelen ja luhtinsa ovelle harhaan.
Sillä iloinen, nuori nainen on myllärinrengin särvin ja rakkaus se on pettävä kuin kevätjäinen järvi.