Mun sieluni on niinkuin viulu,
mi kerran pirstoiks särjettiin,
mut pirstat minä yhteen liitin,
taas soinnutin ne säveliin.
Ja kuta useemmin se särkyi,
sit' ihanammin taas se soi,
ja joka siru kertaa kaijun,
min särkyessä viulu loi.
On joka siru sielun itku,
jok' osa osa onneain,
sain surussa sen syvän soiton,
jot' ilossa ma turhaan hain.
Ja vaikkakin se särkyis taasen
ja sorasoinnun vaikerois,
sen soitan yhä eheemmäksi,
kuin nyt se vasta oikein sois!
IKÄVYYS.
Mikä ikävyyden ijäisyys
lepää näiden kujain yllä,
harvoin päivä eksyy paistamaan
kammiooni sädehyväilyllä.
Täällä tahtoo tunnottuus ja tyhjyys
tappaa elontoivon viimeisenki,
täällä homehtuu ja yöhön hyytyy
nuori, raikas, riemuitseva henki,
tahdon pois!
Nämä harmaat talot, harmaat huoneet
mua kummitellen kaartaa illoin,
poisssa ilo, onni, ilma vapaa,
pois ma näistä kahlehista tahdon sinne,
missä henki hengen, sielu sielun tapaa,
siellä kannel taasen kirkkahammin sois!
Täällä virun niinkuin vankilassa,
minne katson, petosta ja paulaa,
mielikuvain keväät köynnöksillä
kopin synkät seinät täytyy laulaa.
Tämän synkän synnyinkaupungin
maa mua polttaa, ilma painaa,
minun täytyy murtaa kaikki,
kaikki rakkaat siteet, muistot,
kaikki turhat unelmat,
täytyy polttaa elon sillat, huvipuistot,
tukahuttaa halut haikeat,
unohtaa ihanat lemmen yöt.