Ken kultaruuhess' soutaa
viel' aamun aavikolla,
jo tähti lailla lumpeen
luo silmäluomen umpeen,
ken soutaa kuutamolla?
Yön tytär siellä istuu
ja itkee ikäväänsä,
ja katse on niin tumma,
ja mieli on niin kumma,
hän nojaa käsiin päänsä.
Jää kyynel ripsein rakoon
kuin kastehelmi kukkaan,
hän soutaa ja hän huopaa
ja kaihoo sädejuopaa,
oi, soutaako hän hukkaan!
Ja kultaruuhi liukuu,
se himmeten jo hohtaa
pois avaruuten silloin. —
Yön tytär, milloin, milloin
hän Päivän pojan kohtaa?
Ei Päivän poikasella
nyt kisaan aikaa riitä.
Yön tytär sit' ei sano,
mut mykän lemmen jano,
ken tietää, tietää siitä!
Sen tietää yksin tähdet,
yön kuu ja taivas tumma,
sen tietää kaste puussa,
sen tietää neito kuussa,
se taru on niin kumma.
VIULUNIEKAN RUUMISSOITTO.
Oli kerran sukkela viuluniekka,
hän palmusunnuntain kevätsäällä,
kun alla vaelsi ruumissaatto,
vain istui raastuvan katon päällä
ja käytti sompaa niin tuiman taajaan
ja polskan piukutti reiman urheen,
niin että hautiaisvieraat nauroi,
ja vainaan omaiset heitti murheen.
"Hei, elävillä on häät ja hentut,
mut kuolleet kuoppiin, mut kuolleet kuoppiin,
jo heitä, pappi, sun pyhänaamas,
juo, laula, naura ja tartu tuoppiin!