Sinipiikojen hunnut huiskaa,
koko metsä nyt hilpeenä soi,
kaikki puut ja pensaat kuiskaa,
että noussut on aamun koi,
ken lähestyy nyt valkeissa vaatteissansa,
mikä ikivalo sädehtii hänen sinikatseestansa,
kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?
Nyt Runotar astuu vastaan,
kuinka korkea on otsa ja pää,
kuin äiti hän kutsuu lastaan
ja hän kannelta helkyttää,
se hohtaa kuin sädekimppu korkean vuoren yllä,
hän palkitsevi kaiken tuskan ilon hymyilyllä,
kun uneksija kuuntelevi kanneltaan.
Hänen kätensä on valkea kuin maito,
hän laulajalle säveleen soi,
jolle suotiin nyt taivainen taito,
nyt laulunsa hän ilmoille loi,
hänet Runotar nyt lehdosta jumaljuhliin johti
ylös vuorta, jossa valkea, pyhä templi hohti,
hän lauloi ja soitteli kanneltaan:
VI.
"Kuule kuinka laulu täyttää lehdot, laaksot,
ihmisrinnan riemulla ne täyttää,
kauniilta kuin ensi luomisaamun aikaan,
maa ja taivas, kaikki luotu näyttää!
Ihanaa on käydä metsän siimeksessä,
missä aarnihongat satapäisnä
kohisevat, suuri Pan on aina siellä
näkymättömänä jättiläisnä.
Siellä, miss' ei ollut mitään ihmistietä,
siellä ohi korven rahkasoiden,
uneksija, vaeltaja, yksin kuljit
tietäs taivaltain ja unelmoiden.
Luonnon suuri henki hiipi huulillasi,
kuulit sielussasi soinnut kummat,
korkeen, kirkkaan elon kajastuksen tieltä
väistyi kalman hengen varjot tummat.
Mitä etsit kaukaa sekä kaikkialta
kuluttaen nuoren elämäsi,
mit' et löytänyt sä koskaan keltään muulta,
löysit sisimmästä itsestäsi.
Katso, ihmiselämä on ihmeellinen,
yhä uusiintuu se niinkuin kevät,
ihmistoivo murtaa taudin sekä tuskan,
ikuisuuden kaihot väreilevät.