ISO-HIISI.
Se ensin pyristeli siivillänsä, löi päänsä vasten rautalankoja, nyt istuu ikävissään puikollansa ja miettii mykkänä vain menneisyyttään.
TUHKIMO.
Miks'ette päästä sitä lentämään!
ISO-HIISI.
Kas, Iso-Hiidelläkin sydän on, se kipenöi kuin helmikuuma rauta, omaksi ilokseni linnun liitän. Hei, orjat, lietsokaa, on ahjo kylmä, enemmän kultaa, jalokiviä!
(Heittää ahjoon kultaa.)
TUHKIMO.
Kovinpa kultaa tuhkaan tuhlaatte.
ISO-HIISI. Katsos, minä halveksin kultaa. Kerran oli maa tuolla ulkona meidän, sen taivaat ja auringot, kukat, lähteensilmät, musta, siitineloa kuohuva multa, kaikki oli meidän. Mutta ihmiset karkoittivat meidät pois auringosta ja valkeuden ihanuudesta vuoren mustaan, ikuiseen yöhön. Siksi me taomme taukoamatta, vuoren suonia pitkin me kultaa juoksutamme, puroissa se kimmeltää, salajyrkiltä kuiluilta se kuihuttelee. Ja ihmiset katsovat alas multaan ja mujuihin, unohtavat katsoa ylös, unohtavat taivaan suuren silmän, etsivät, kaivavat kultaa, syövät, lyövät toisiansa, menehtyvät, mätänevät. Ja kun ne sukupuuttoonsa sortuvat, puhkaisemme me vankilamme ja meidän on taas maa, taivas ja sen kuvaa kantava meri, elämä ja valkeus. Hähhähhää. Me lietsomme kateutta ja kiukkua, lähetämme kipuja ja kuoleman kauhua. Kavahtakaa rasvakupuiset teitänne! Hei, ontuvat orjat, painakaa paljetta että vuori vapisee!