Mutta oikea keskimäärä on ainoastaan heikko avu kellossa ja sen vuoksi vein sen uudelle kellosepälle. Hän sanoi, että kierretappi oli katkennut. Minä vastasin olevani iloinen, ettei sen pahempaa ollut. Totta puhuakseni en tiennyt, mitä kierretappi oli, mutta en tahtonut näyttää tietämättömältä vieraan silmissä. Hän laittoi kierretapin, mutta mitä kello voitti yhdessä suhteessa, kadotti se toisessa. Ensin kävi se hetken, sitten seisoi se hetken ja niin edespäin, määritellen väliaikain pituuden oman päänsä jälkeen ja joka kerta, kun se pysähtyi, ponnahti se kuin kivääri.
Minä kestin muutaman päivän, mutta vihdoin vein kellon toiselle kellosepälle. Hän otti sen kokonansa rikki palaisiksi, käänteli hävityksen jätteitä lasinsa alla ja sanoi sitten, että näytti olevan sen "hanan" laita hullusti. Hän auttoi sen ja antoi sitten sille uutta vauhtia. Nyt se kävi hyvin, paitsi että aina, kun se näytti kymmentä minuuttia vaille kymmenen, viisarit tarttuivat toisiinsa kuin pihtiin ja seurasivat siitä asti toisiansa.
Viisain mies maailmassa ei olisi edestä eikä takaa voinut nähdä oikein vuorokauden aikoja sellaisesta kellosta ja sen vuoksi täytyi minun vielä kerran saada se laitetuksi. Henkilö, jonka puoleen nyt käännyin, sanoi, että lasi oli "kallellaan," eikä vieteri ollut suorassa, jota paitsi hän huomautti, että muutamia kellon osia täytyi "puolianturoida." Hän pani kaikki paikallensa ja sitten kävi ajantietoni kieltämättä oikein, paitsi silloin tällöin, kun se oli käynyt kahdeksan tuntia tyyneesti, yht'äkkiä kaikki sisäkalut pääsivät irroilleen ja se alkoi surista kuin mehiläinen ja viisarit heti rupesivat kiertämään kuin rukin pyörä niin tuimasti, että kadottivat kaiken erikoisuutensa ja näyttivät kuin hämmähäkin verkko peittäisi taulun. Se kehitti lähimmät neljäkolmatta tuntia kuudessa tai seitsemässä minuutissa ja sitten pysähtyi ja jysäyksellä.
Raskaalla sydämellä menin erään kellosepän luoksi ja katselin, kun tämä hajotti kelloni palasiksi. Sitten valmistauduin kuulustelemaan häntä ankarasti, sillä asia oli käynyt vakavaksi. Kello oli alkujaan maksanut minulle kaksi sataa dollaria ja minusta tuntui, että olin maksanut pari, kolme tuhatta korjauksiin. Odotellessani ja katsellessani havaitsin heti kellosepässä tutun entisiltä ajoilta, — koneen käyttäjän eikä sittenkään taitava koneenkäyttäjä. Hän tutki huolellisesti kaikki osat samoin kuin muutkin kellosepät olivat tehneet ja sitten julisti hän päätöksensä yhtäläisellä äänen varmuudella. Hän sanoi.
"Se käy liika kovalla höyryllä, — saatte ripustaa painoa venttiiliin."
Minä löin heti hänen aivonsa mäsäksi ja hautautin hänet omalla kustannuksellani.
Ville enon — joka nyt, ikävä kyllä, on kuollut — tapana oli sanoa että hyvä hevonen pysyi hyvänä hevosena, kunnes se pillastui kerran ja hyvä kello pysyi hyvänä kellona, kunnes joku kelloseppä sai sen korjataksensa. Ja hänellä oli tapana ihmetellä, minne kaikki kehnot lukko- ja pyssysepät, suutarit ja koneenkäyttäjät joutuisivat, mutta ei kukaan voinut hänelle tätä milloinkaan selittää.
AURELIAN ONNETON SULHANEN.
Kirjoittanut Mark Twain.
Seuraavan kertomuksen tosiasiat olen saanut kirjeellisesti eräältä nuorelta neidiltä, joka asuu San Josen kauniissa kaupungissa. Minä en tunne häntä ensinkään ja hän nimittää itseänsä ainoastaan "Aurelia Mariaksi," joka luultavasti on salanimi. Mutta se ei tee mitään; tuo tyttöparka on melkein niiden onnettomuuksien, jotka hän on kärsinyt, musertama, ja niin hämmästynyt vastakkaisista neuvoista, joita hän on saanut erehtyneiltä ystäviltä ja salaisilta vihollisilta, ettei hän tiedä mitenkä menettelisi, päästäksensä tuosta vaikeuksien verkosta, johon hän näyttää auttamattomasti kietautuneen. Tässä epäröisyydessä kääntyy hän minun puoleeni apua saadaksensa ja pyytää minulta johdatusta ja neuvoja kaunopuheliaisuudella, joka liikuttaisi kuvapatsaankin sydämen. Kuulkaa hänen surullinen kertomuksensa.