Joutaminen johonkin kauppakonttooriin oli luonnotointa, seisominen myymäpuodissa oli epänaisellista, rupeaminen talonhoitaja-mamselliksi oli sopimatointa ja vaatteitten ompeleminen oli epäsiveellistä, siis ei Alfhild'illa ollut mitään muuta valittavana kuin rupeaminen kotiopettajattareksi.
Kun hän siis oli tullut valmiiksi valetuksi kotiopettajatartehtaassa ja oli saanut siloituksensa ylimmäisessä luokassa, asetettiin hän näkyville sanomalehdissä "palvelusta hakevien" joukossa ja häneen listaroittiin leima, jossa luettiin: "vaatimukset vähäiset".
Muuan rehellinen talonpoikais-patroona, joka oli huomannut tarpeelliseksi antaa lapsillensa paremman kasvatuksen, kuin minkä hän itse oli saanut, tarttui onkeen ja Alfhild muutti maalle.
Rouva Kreiner oli sangen tyytyväinen tähän asian menoon; sillä maalla on kotiopettajattarella paljon parempi mahdollisuus päästä naimiseen kuin kaupungissa.
Siellä on ensiksikin suuri joukko vanhoja, rikkaita, naimattomia tilanomistajia, joilla on piano kodissansa ja joista sentähden tuntuu hauskalta saada vaimo, joka osaa soittaa; sitten on siellä vielä useita kappalaisia ja opettajia, jotka etsivät ihannettansa, jolla olisi hyvät koulutiedot, ja tähän tulee lisäksi paljous ylioppilaita, jotka ovat maalla kesälomilla ja joista elämä maalla tuntuu paratiisilliselta ja jotka miettivät aivan kuin Aadam, että paratiisissa pitää olla Eevakin ja siksi valitsee sitten tuo nuori ylioppilas kotiopettajattaren.
Tämä on samalla sivistyksen asteella kuin hänkin ja on ystävällinen sekä mukaamenevä ja hänessä on aina hiukka haaveilua ja runollisuuttakin.
Senlaisia on kaikissa opettajattarissa.
Hän käy puettuna vaaleaan hameesen ja kantaa metsäkukkia rinnassansa, hän liehuu ylioppilaan kanssa pitkin niittyjä ja riippuu iloisena hänen käsivarressansa ja näin hän jää riippumaan — koko elinkaudeksi.
Siinä on hän yhden metsäkukan, takkiaisen, kaltainen, että hän riippuu kiinni, kovasti kiinni.
Alfhild Kreiner läksi siis maalle saavuttamaan onneansa.