Kuten helposti voidaan arvata, muuttui Alfhild ihmeellisen lyhyessä ajassa ihmeellisen kansalliseksi ja samalla aikaa sai pehtoori sen käsityksen, ettei häntä ollut olemassakaan, sillä niin vähän piti tämä lukua hänestä.
Tullaksensa aivan selville kysymyksessä to be or not to be (olla tahi olla olematta), meni hän kurjastelematta Alfhild'in luokse ja kysyi, josko tämä tahtoisi ruveta hänen vaimoksensa.
Hän oli varakkaasta talonpoikais-perhseestä, hänellä oli rakastavainen sydän sekä kaksi vankkaa nyrkkiä ja, jos ei Alfhild'in vaatimukset olisi liian suuret, tulisi hän puuhamaan valmistamisessa tälle onnellista kotia.
Kumminkin joutuisi hän paremmille päiville kuin ansaitsemalla leipäänsä kotiopettajattarena.
Alfhild tähysteli häntä kiireestä kantapäihin ja purskahti ääneensä nauramaan.
Hänkö tämän vaimoksi!
Pehtoori oli kuitenkin luullut huomanneensa, että Alfhild tunsi —
Kuinka ne miehet sentään ovat itserakkaita! Kun heihin vaan katsahtaakin, luulevat he aina, että heitä jumaloidaan. Hän, Alfhild Kreiner, menisi naimiseen talonpojan kanssa! Mitä tulisi mamma, mitä pää-sotakomisarius Slangenfeldt, mitä rouva Slangenfeldt-Thorkildsen, syntyisin Knakmayer, mitä tulisi koko maailma sanomaan.
Alfhild purskahti uudestansa nauramaan.
Pehtoori ei nauranut, mutta ei hän itkenytkään, eikä hän kuljeskellut laulellen monivärsyisiä lauluja, joihin Grleg ja Nordraak sitten olisi voinut sepittää säveleen.