Siellä istui John-parka suloisesti nukkuen ja näytti kaikelta muulta vaan ei kauniin näköiseltä.
Alfhild'in täytyi vasten tahtoansakin verrata häntä luutnanttiin ja hän alkoi halveksia itseänsä siitä syystä, että hän koskaan oli voinut lempiä senlaista ihmistä.
Onnetoin rakastaja, joka tahtoo ottaa hengen itsestänsä, on hiukan romantillinen, onnetoin rakastaja, joka juo itsensä humalaan, on naurettava.
"Tulkaa, maalatkaamme hänelle viikset," sanoi yksi naisista.
"Oivallisesti! Onhan se poikaparka aivan parratoin," lausui luutnantti ja riensi polttamaan korkkia.
Hänen tultua takaisin ei yksikään naisista uskaltanut noeta ylioppilasta.
"Neiti Kreinerin pitää tehdä se, hän tuntee hänet parahiten."
Alfhild seisoi silmänräpäyksen neuvotoinna. Joku parempi tunne sanoi hänelle, olevan häpeällistä tehdä se mies, jolle hän oli antanut sydämensä, pilkanalaiseksi.
"Noh?"
Luutnantin silmäys oli ivallisesti kiintynyt häneen.