Julle, joka oli sillä välillä ottanut muutamia askeleita takaperin, läheni Klaaraa, kumarsi äitiä ja sanoi: "antakaa anteeksi, että olen viivyttänyt tytärtänne. Kuten hän mainitsi, olemme olleet tuttavat monta vuotta. Siinä syy Klaaran viipymiseen. Nimeni — kenties olette sen tätä ennen kuulleet, — on Julius Lilja.
"Oikein. Nyt muistan tarkasti. Kävithän mies-vainajani eläessä usein talossamme ja eikö mies-vainajani ollut sinun kummisi?
"Niin oli."
"Enpä olisi sinua enää tuntenutkaan; muutamat vuodet tekevät kasvavassa nuorisossa sellaisen muutoksen, ettei vanhat ota sitten tarkoin tunteakseen. Minusta ei ole ihme, että te — lapsuudenleikki-kumppanit — tuntisitte toisenne pitkien aikojen perästä. Klaara täyttää kohta kah-seitse-kuitenkin tuota kahdeksantoista vuotta, tulevan joulun tienoilla. Ikä tyttö! Eikö hän ole kasvanut oikeen suureksi?"
"Varmaankin."
"Niin ne ajat muuttuu, ja me muutumme niiden kanssa. Miksi, Klaarani, et tuonut Jullea mukanasi kotiisi? Sinäpä oikein tuhma."
"Siihen en olisi suostunutkaan," kiiruhti Julle vastaamaan. "Minulla oli tyttärenne kanssa kertomista, salaisia asioita ratkaistavana ja olen kokonaan syypää hänen viipymiseensä."
"Salaisia asioita ja syypää Klaaran viipymiseen?" kertoi äiti. "En ymmärrä sinua. Selitä paremmin," lisäsi hän samalla, luoden Klaaraan katseen, joka tahtoi sanoa: 'olen olevinani tuomari ja tahdon päästä salaisuutenne perille.' "Jos olisitte toisianne useammin tavanneet, niin luulisin voivani, sanomattannekin, tunkeutua salaisimmankin salaisuutenne perille, vaan kun tuttavuutenne on vasta-alkuinen, en voikaan sitä nyt edes aavistaa."
"Tahdotte päästä salaisten asioidemme perille? Olkoon menneeksi. Lapsuudesta asti tyttärenne Klaaran kanssa ollut tuttavuus on ajan verkkaan muodostunut ystävyydeksi ja vihdoinkin totiseksi rakkaudeksi. Rakkauteni olen ei kauvan aikaa sitten Klaaralle tunnustanut ja saanut vastauksen 'minä rakastan,' ja sillä perusteella olemme päättäneet rakentaa pysyväisen toisiemme omistamisliiton. Tässä lyhykäisesti kerrottuna salaisuutemme. Siinä sydämmemme toivo. Äiti, varmaankin rakastatte lastanne ja varmaankin tahdotte heidän tulevaa etua, siinä määrässä kuin suinkin voitte, kaikessa valvoa; antakaa meille teidän äidillinen siuuauksenne!"
"Mitä, Klaarani? Onko tämä totta? Oletko tarkoin miettinyt kohtaloa, johon olet antautunut? Oletko jo jättänyt Edv — millä tavalla aijot nyt oikeastaan tehdä? Olipa miten tahansa. Minä näen, että kumpikin rakastatten toisianne, että puolin ja toisin olette luvanneet uskollisuutta. Lapsukaiset! Minä siunaan teitä, pitäkää se lupaus, jonka vapaehtoisesti olette toisillenne vakuuttaneet pyhänä ja niinkuin tehdyksi Kaikkivaltiaan näkevän silmän edessä." Hän otti viimeisiä sanoja sanoessaan rakastavaisten käsistä kiinni ja asetti käden kätehen. Äidin kasvot osoittivat sisällistä tyytymystä ja kauvan kaivattua iloa, vaikka kyyneleet vuotivat hänen silmistään.