— Leskirouva Kaspersenin kanssa, tuon keittäjätärrouvan.
— No milloin se tapahtui?
— Hetkinen sitte. Vaikka kyllähän me olemme kauvan toisemme tunteneet, viimme aikoina kun olemme usein olleet samoilla kutsuilla.
— Mutta tänäiltana selititte te? kysyi Stella.
— Niin. Hän seisoi kyökissä ja oli niin sievä, silloin minä tunnustin rakastavani häntä, ja hän tuli niin punaseksi ja syleili minua ja minä tulin niin valkoseksi, sillä hän oli jauhoissa — ja sitte me suutelimme. Ah, se oli niin taivaisen kaunista!
Olsen loi silmänsä alas tuo lempeän surumielinen hymyily huulillaan ja hiipi sitte lamppuja sammuttamaan.
Kun Felsen saattoi lemmittyään vaunuihin, painalsi hän suutelon Stellan valkealle kädelle, jossa välkehti timanttitähtönen, tuo hänen nykyinen onnentähtensä.
Meidän realistisena aikakautenamme luultavasti kohotetaan ylenkatseellisesti olkapäitä tuon nuoren parin romanttisille haaveiluille, mutta niinkauvan kuin rakkautta maailmassa on, ja sitä on aina sen loppuun asti, on myöskin romanttisuutta.