Sitten hän laskihe polvilleen lapsen sängyn viereen ja kietoi käsivartensa tuon peljästyneen poikasen ympärille.
"Herra Jesus Kristus," rukoili hän, "suo hänen takaisin tulla ja johdata hänet oikealle tielle!"
Lapsi nukahti. Kynttilä sädehti ulos Kautokeinon laaksoon, — tämä yksinäinen, uskollinen kynttilä voi nähdä virstan matkan, — ja Andreas odotteli.
Mutt' yön hetket kuluivat hitaisesti, kynttilä kului jalkaan asti, eikä — ei ketäkään tullut.
Kynttilä sammui. Lopuksi valaisivat ainoastaan taivaan tähdet, peittämättömäin akkunain kautta, hyljättyä miestä, miestä, joka kärsi ja taisteli maltteliaassa hiljaisuudessa. Ainoastaan silloin tällöin joku katkaistu älähdys.
Uskollinen sydän vaikeroitsi kuolon kilvoituksessa.
* * * * *
Muutamia viikkoja senjälkeen, kun Andreas Thorsenin vaimo jätti miehensä, olivat jotkut lappalaiset nähneet Ainan talvikäräjillä Karasuannossa; tässä katosivat jäljet, eikä niit' enää löydetty.
Monet kesät, talvet kului, mutta — hänp' ei tullutkaan.
"Kyllä hän viimein tulee," sanoi Andreas Thorsen, "hän ei saata olla tulematta, hän tulee varmaan."