Viimein vilpeni raivo.
Vihdoin väsyivät nuo ylös nostetut kädet ja vaipuivat alas!
Aiken päästettiin puust' irti, viskattiin kirkon oven edustalle, ja enemmän verta janoavat lappalaiset kiiruhtivat pois paikalta.
Hiljaisuus alkoi kirkkokynnähällä. Uudenvuoden yö sädehtien katseli kirkkaasti alas maahan.
Tuolla, tuolla lepäs hän kirkon oven edustalla, verehtivänä, puol'alastonna, voimatta liikuttaa yht' ainoata jäsentänsä.
Aiken koki vetää itseänsä pois paikaltaan, saadakseen päskinsä käsihinsä, mutt' oli mahdotonta. Ei mikään huuto voinut vapauttaa häntä; sill' ei ketäkään ihmislast' ollut kuuluvissa, ja vaikkapa joku olis ollutkin, niin hän ei jaksanut huutaa.
Nyt ties Aiken, että hänen oli kuolijaksi paleltuminen. Mutta hän makas Jumalan huoneen oven edustalla kasvot käännetyt ylöspäin, ja uudenvuoden tähtöset valaisivat hänt' alas.
Ristihin liitetyin käsin ja tyynt' onnellisuutta puhuvin katsehin makas tuo nuori lappalainen odottaen kuolemaansa.
"Herra, tule pian ja kanna minut kotihin!"
Sädekiilto kimalteli lumella ja levittäytyi Kautokeinon laaksoon. Se loisteli taivaast' alas maahan ja maast' ylös taivaasen ja tässä sädekiillossa nyökäytteli enkelinpää alas hänelle. He lepäsivät kaikki.