Tuota pitkitettyä taistelua Andrén ja hänen nuoren rouvansa välill' yllytti vielä hermoja kiihoittava unettomuus, jok' useinkin on synkeiden aikojen armoton, laupeudeton seurakumppani. Molemmat olivat he nuoret, elinvoimaiset ja — — väkevät, ei kumpikaan tahtonut vaatimuksissaan mukautua, eikä kumpikaan tahtonut alentautua. Kiihkeä, mielistynyt rakkaus, jonka he molemmin puolin tunsivat toisihinsa, antoi taistelulle vauhtia, joka saattoi sen kukkupääksi.
Samoin kuin André viistoista vuotta sitten Kautokeinossa kietousi tuohon nuoreen tyttöön yleispalvelijan okkeluudella valloittaakseen hänet vihdoin, sen tähden taisteli hän nyt kuni Pygmalion, että hänen Galatheansa sais sen hehkun ja miellynnän, jota hän vaati.
Pygmalion tahtoi tulla Galathean jumalaksi.
Olga ikävöitsi Andrén isää äärettömästi.
Tämä lopulta kävi niin rasittavaksi, ett'ei sit' enää kärsiä voinut, sillä hänell' oli tunne siitä, että jos hän vaan pääsis tuolle vanhalle miehelle purkamaan ja keventämään epäilevää sydäntänsä, niin kaikk' on parhaaks kääntyvä.
Andrén "suuri työ" oli nyt valmis, tämä romanttinen eepos, — sill' Ultima Thulen poika oli luonnollisesti täysverinen romantiikko, — joka kaikkein toivoa myöten oli laittava maailman imehtimään.
Nuori runoilija oli nyt juuri lähettänyt käsikirjoituksen kustantajalleen, kun hän ja kreivi Vasili erään' iltana promeneerailivat kaupungin kävelypaikoilla.
Edellinen heistä nautti sydämessään innostuksensa tähteitä, samalla kun jälkimmäinen sommitteli teoriiojansa prae existenssin (edelt'-olon) kauneudesta ja syvämielisyydestä.
Hänen vävynsä vastaili hajamielisesti ja ykstavuisilla sanoilla. André oli "anderswo engagirt (toisaalle tilattu)" eikä voinut luovuttaa ajatuksiansa siit' äitinsä kuvasta, minkä hän runoelmassaan oli esihin loihtinut.
Vihdoin täytti tämä kuva koko hänen sielunsa hivuttavall' ikävällä, saada kerran nähdä hänet kasvoista kasvoihin.