Ilman läpi viilsi räjähtelevä kohiseminen.
"Onko tuo nyt sähkö?" kysyi Olga.
"Se on Saivo Sarvak (porot manalasta)," vastas lappalainen.
"Revontulissa vaeltavat ne ain' yli vuorten."
Olga vaikkeni. Hän arvas ymmärtävänsä lappalaisten miel'kuvatin, niin että jokaisella purolla, kullain kukkasella, jok' ainoalla heinän korrella, niin, jopa sillä pulkallakin, missä hän istui, oli oma, kuolematon sielunsa; sillä kaikk' yht'äkkiä muuttui hänen ympärillään eläväksi.
Lappalaisen mielessä kiehuu koko avaruudessa, auringossa, kuussa ja tähdissä legiooneja sieluja.
Talvikuu tuli nyt revontulten sekaan, ja kaikki varjo katosi pohjoisnavan mailta.
Porot juosta hölkyttelivät äänettöminä matkojansa yli soiden ja maiden, yli tunturitasankojen; eivät porot eikä re'et heittäneet himmeintäkään varjoa lumelle.
Tämä luonnonilmiö vaikutti taikavoimaisesti, yliluonnollisesti, ja täydellinen varjottomuus lopulta tuntui tuskalliselta.
"Kunniani puolesta!" jupisi kreivi Vasili arastavin hermoin. "Ihminen ei kestä omaa varjoansa turhaan etsiessään."
Ei kukaan lausunut sanaakaan; hiljaisuus hiveli mieliä melkein kuin joku lohdullinen lumous.