"En, minä en itke koskaan," ajatteli Olga, jok' oli kuullut heidän keskustelunsa, "minä en itke koskaan."
Sydämen syvä suru, joka kiristää aina epäilykseen asti, ei voi saada kyyneleitä. — "Miks elämme, hän ja minä? Tehdäksemmekö toisemme onnettomiksi? Ja minähän tahdoin vaan onnea hänelle saaduttaa."
"André," virkkoi Olga kolmantena päivänä jälkeen heidän tulonsa
Karasjoelle, "toimita nyt niin, että minä saan vappus'sen, minä en
jaksa varrota kauempaa, minun oitis täytyy päästä matkalle
Kautokeinoon."
"Ole niin hyvä," sanoi André, "vappukses saat huomen aamulla.
"Etkö sinä tule myötä?"
"En," vastas André.
Kun Olga seuraavana päivänä pulkassaan varustettuna istui, uudisti hän varoituksensa: "varo sinuas, André, Kautokeinoon tultuas. Et osaa tietää, mikä vaikutus sanoillas on."
"Siit' en huoli," vastas André kylmästi. "Jos lappalaiset minun kertomuksistani hulluiks tulevat, mitäpä minun siihen tulee!"
Olga silmäs häntä, mutta hänen silmäyksensä kohtas uudestaan vaan pelkkää — kainulaisen uhmeutta.
"André," sanoi hän, "Nemesis vartioitsee sinua: varo, varo tutkainta vastaan potkimista!"