"Aina!" äännähti hän vapisevin äänin, "näinkö saan sinut kohdata jälleen?!"
"Andreas," sanoi kuoleva, "minä olen syntiä tehnyt taivasta ja sinua vastaan, enk' enää ole kelvollinen sinun vaimokses nimittää."
André avas silmänsä. Samana hetkenä, jona hänen tajuntansa toipua alkoi, ei hän muuta nähnyt kuin synkeät kasvot, joita hän, aina siit' aikain kuin hän Tromsöössä nämä ensi kerran näki, pahan henkensä kasvoiksi nimitti. Täss' olivat ne taas! Nämä olivat kuitenkin hänen äitinsä kasvot!
Sama inho ja peljästyksekäs kauhu valtas hänet nyt, miten silloinkin.
Ja ikään kuin olis tahtonut työntää koko syyn nyt tapahtuneesta hänelle, ikään kuin olis tahtonut syyttää häntä siitä perinnöstä, minkä hän Andrélle antanut oli, ja joka kaiken tämän oli matkaan saanut, vieritti André koko vastauksen, koko syntikuorman tuon heikon olennon hartioille.
Hän kavahti seisoalleen.
"Kirottu ole sinä!" huudahti hän.
Thorsen nosti kätensä.
"Älä kiroa!" sanoi hän.
"Aina," virkkoi vanhus, "miehes oli viimeinen, ken tahtoi heittää ensimmäisen kiven".