Maat' ei lainkaan nähtäviss' ollut. Euroopaa ainoastaan Nordkap, jok' yksin seisoi vahdissa Maggeröötä. Pohjoiseen päin olivat pohjoisnapa, Bären Ejland ja Huippuvuoret, muutoin — ainoastaan taivasta ja merta.
Ei mitään esinettä silmälle, paitse sukeltelevia kalalokki parvia ja eräs venäläinen lotja, jonka kaitainen runko kuvasteliin jyrkissä, mustissa linjoissa tuolla rauhaisalla kultamerellä.
André lepäs paikallaan venheessään, samalla kun aaltoset hiljalleen läiskehtivät hänen ympärillään, yksin puol'yön auringon ja tuomarinsa sekä vapahtajansa kanssa.
Ja katsos! Sielläpä juuri auringonterä hehkui, avas itse näköalan, taivasrannan, vaan taivasrantaa monin verroin korkeamman ja avaramman.
Levittihe maa, jota ruusuiset pilvet kannattivat. Enkelien päät pistäytyivät niist' ulos ja enkelien siipyet hopealta hohtelivat.
Eräs meri oli tuoll' ylähällä Fata Morganan[20] maassa niin kiiltoisana, niin läpikuultoisana, niin kristallikirkkaana, ett'ei semmoista maan päällä konsahan nähty.
Mutt' eteenpäin matkaansa liiteli joutsen.
Erään slavilaisen laulun säveleet kajahtelivat tuosta venäläisestä lotjasta, nuo suruisat säveleet vyöryskelivät etähälle pohjoisnavan merellä, mutta noissa säveliss' kuuli André joutsenen laulun, joutsenen, joka tuoll' ylähällä pyhässä puhtaudess' uiskenteli.
Sen tunsi hän. Täm' oli Ahdin kipua ja surumielisyyttä, joka kohos ylös
Jumalan istuimen eteen.
Mutta — mitä sin' yönä pohjoisauringon valossa runoilijan ja hänen sielunsa lunastajan välillä tapahtui, ei kukahan tiedä.