Thorsen vartoili vaimoansa vuosi vuodelta mutt' eipä kuitenkaan unhoittanut kutsumuksensa tähden työskentelemistä, ja täten hän tekikin uskollisesti, ja kun Finmarkenin apostoli, pastori Stocksleth, aloitti innokkaasti lapinkielen opettelemisensa, voidaksensa sen aikain kuluessa lappalaisille lahjoittaa takaisin kieliopillisesti järjestettynä kirjoitus kielenä, antautui Andreas Thorsen tähän suureen keräystyöhön kuumeentapaisella innolla. Tämän jälkeen ikävöitsi hän sit' aikaa, jolloinka lappalaiset pääsisivät oman kirjallisuuden onnellisuuteen, ja jolloinka Jumalan Sana kirkoissakin heidän omalla kielellänsä kaikuis.
Andreas Thorsenin rakkaus lapseensa oli uhrauksekas ja rajaton, hellä ja lempeä, aivan äidin rakkauden kaltainen.
Poikaa, jonka nimi isänsä mukaan oli Andreas, puhutteli yks ja toinen ulkomainen matkustaja nimellä André, ja pian sai hän tämän lyhennetyn nimen kantaa kaikkialla, meni minne meni.
Hänen koulupenkkinänsä oli isän polvi, ja kirja, josta hän opetteli tavaamaan ja lukemaan, oli uusi Testamentti. Jo nelivuotiaana tunsi André Pietarin, Jaakopin ja Johanneksen, kun nämä seisoivat hänen edessänsä kuva Raamatun puupiirroksissa, ja Vapahtajan päätä ympäröivästä kunniasätehiköstä oppi hän kaikkialla löytämään Jesuksen.
Kun on yö, unelmiss' ollaan. Kautokeinon hiljaisess' yksinäisyydessä kasvoi pojan fanttasiia ja sukeutui suureksi hänen itsensä kanssa, tämä korkeni kaikkivoipaiseksi ja saadutti luovan voiman, paljoa ennenkun hänen ajatuksensa alkoivat selkeään tajuntohon tulla.
Kun André vielä oli aivan pienoinen piimäsuu, asutti hän aivoissansa koko Kautokeinon apostoleilla ja profeetoilla, ja "kalansaalis" tapahtui ain'ijan Karasjoen rannoilla. Aina suuremmaksi ja suuremmaksi tultua, muuttuivat kuitenkin nämä pyhät miehet Haugfolk'iksi ja Huldreiksi (joiksikin sadunasukkaiksi). Meni hän minne meni, oli aina hänen takanansa joku, jolla hän tunsi olevan voittamattoman halun hänehen tarttumaan, mutta katsahdettuansa taaksensa, oli tämä joka kerta poissa. Tämä näkymätön joku pukeutui aina siihen muotoon, minkä hän viimeksi oli isänsä kirjastossa löytänyt.
Kumminkin väistyivät vähitellen kaikki nämä hiljaiset hahmot, yks toistansa seuraten, niin pian kun talv'illat tulivat, sillä silloin saattoi André, tehtyänsä kädellänsä varjon silmillensä, nähdä Stalloenin, joka ylähällä tunturilla kuutamossa seisoen katseli alas laaksoon.
Ja silloin alkoivat lappalaisten alkehishenget (jumalaisolennot) liikkua ja lappalaisjumalat hiljaa kuiskailla yöllä. Jokaisella sammaltuneella kivellä, jokaisella lehdettömällä pensaalla, kullakin tuikkivalla tähtösellä, kullakin heijailevalla hopeapilvell' oli oma Inuansa (sisällä asuva henki), joka heräs elohon Stalloenin käskyllä kovalla.
Ja alkehishenget kertoivat hänelle siitä tunturilappalaisesta, joka kerran vihollisten Norjaan karatessa tuli pakoitetuksi karjalaisille tietä näyttämään yli tunturin.
Tunturilappalainen lensi niinkuin salama suksillansa, palava tulisoitto kädessänsä.