"Mutta miss' on seurakunta?" kysyi Rikkut.
"No, etkö nyt sitä voi nähdä?"
Rikkut vilkuili arasti ympärillensä.
"En näe ketäkään," virkkoi hän.
"No täällä sinun ympärilläshän nuo istuvat," vakuutti André.
Rikkut tuns itsensä hyvin hämilliseksi, mutta tarttui kuitenkin virkahansa tavallisell' alammaisuudella.
André saarnasi, kimahutteli kivehen, jok' oli olevanansa saarnastuolina, hän elämöitsi, huusi "anathema," ja Rikkut vastas "amen."
Tämän tapahduttua ratkesivat he molemmat itkuun. Omien juhlallisten tunteittensa käsittäminä ja valloittamina tarttuivat he sylin toisihinsa ja kuuluvasti itkien kyynelöitsivät.
"Nyt se on ohi!" sanoi Lamik Rikkut.
Seuraavana päivänä pitivät he suurkäräjiä (valtiopäiviä), mutta tässäpä kävi niin ohrasesti, että sitä, minkä oli määrä kuvata edustuskunnallista kiistelöä, ei Lamik Rikkutin päähän saatettu mitenkään saada. Useiden uudistettujen koetusten tehtyä näkyi olevan todistettu tosiasia, ett'ei häntä saatu käsittämään muuta suhdetta kuin se, mikä papin ja hänen lukkarinsa välillä olemass' on. Joka kerta, kun André oli pitänyt puheen Finmarkenin asuttamisen tärkeydestä, lausui Lamik Rikkut, vastustamisen sijasta, ain'ijan kohta ja säntillensä hänen hyväksyntänsä ja vahvistamisensa "amen'ella".