Matala koivumetsä kohosi verkalleen aina yhä sen mukaan kuin eteenpäin tultiin, ensin latvat, sitten ylimmät oksat ja viimein koko rungot, siks kunnes Tenon pitäjäs koivumetsäisillä tuntureillansa, ikäänkuin noitaiskulla lepäsi levitettynä heidän jalkainsa edessä.
Valtava Tenojoki kuohuen kulki iloisesti eteenpäin ja heinävien niittyjen ja hyvälle hajahtelevien heinäsuovien ohitse. Valkoisten koivunrunkojen muodostamain patsaistojen välistä näkyi lohipatoja ja pitkiä jokivenheitä, joissa punaisiin ja keltaisiin kauhtanoihin pukeuneet jokilappalaiset loiskivat.
Venäläiseltä ja hänen tyttäreltään pääsi imehdys-huudahdus.
"Ai — C'est ca (tuossapa se)!" äännähti edellinen. "Tämäp' on jotakin virvoittavaa; onpa jotakin uutta — pohjoisleveyden 70:llä asteella. Täss' on meidän ruokailtava."
Ennenkun kulku myötämaahan aljettiin, päätettiin levähtää.
Thorsen käveli kauemmaksi tasangolle löytääksensä joitakuita tunturikasveja noille matkustavaisille. Täll' aikaa André ja lappalaiset kokoilivat oksia ja sytyttivät roihuavan risuvalkean karkoittaaksensa kutsumattomia vieraita, hyttysjoukkioita.
Täll' aikaa oli Olga, Seimke ja Lamik Rikkut asettainneet istumaan muutamille kiville ja katselivat Tenojokea, tätä kumpuilevaa virtaa, joka päilyi niinkuin leveä hopeainen vyö alahalla syvyydessä.
"Mikä on sen paikan nimi mistä sinä olet kotoisin?" kysyi Seimke.
"Genua", vastas Olga.
"Onko siellä niin kaunista kuin täällä?" jatkoi lappalaistyttö.