"En!" huudahti André.
"Niinpä niin, sillä silloinpa sinä tottelisitkin. Veden haltija asuu niissä sangen syvällä," vastasi lappalainen.
"Tuota vedenhaltijaapa juuri tahtoisin katsoa silmästä silmään," ajatteli André.
Hän tuskin oli päässyt mietteensä loppuun, ennenkun heidän ohellansa
Olga seisoi.
"Vies minua vähäsen venheellä joelle, Rikkut," sanoi Olga, ja samass' astui lähellä maata kiikuskelevaan venheesen.
André juoksi kiireesti hänen jäljessään, päästi kiinitysnuoran ja ponnalsi venheen maasta, ennenkun lappalainen mukahan ehti. Tämä kaikki tapahtui semmoisella kiiruulla, ett'ei tuo nuori tyttö ennättänyt selvitä ensi hämmästyksestänsäkään, ennenkun Lamik Rikkut huulin hyypynyisin ja lupalla korvin kääntyi isänsä maamajahan takaisin.
Kun André oli venheen soutanut keskijoelle, paiskasi hän airot linkkuun ja kapsahti seisoalleen.
Samassa silmänräpäyksess' ymmärsi Olga uhkaavan vaadinnan hänen kasvoissansa. Hetki, jota hän oli aavistanut, oli nyt tullut: nämä kasvot vaikuttivat hänehen selittämätöntä ja salaista pelkoa. Hän kalpeni, mutt' ei virkkanut mitään.
André alkoi hurmalleen heilutella venettä.
Olga loi silmäyksensä ylöspäin, aivan ylöspäin, ja kallisti päänsä taaksepäin, — he katsoivat suoraan ja sirkeästi toisiansa silmiin.