Mutta kun poika nyt noin kokonaan omauntui isällensä viimeisenä iltana, minkä hän vietti kotonansa, riensivät hänen ajatuksensa ihmeellisesti ikävöiden tuon tuntemattoman, kadonneen äidin luo, sen äidin, jot' ei hän voinut muistaa, ja jot' eivät lappalaiset koskaan nimittäneet, luo sen äidin, joka vuotten kulull' oli muuttunut yhdeksi sen ikävöimisen kanssa, jota hän kantoi tuntematonta, "tuot' ulkon' olevaa" kohtaan, jonka hän olemass' olevan tiesi.
Fanttasiiamailmassansa oli André jo kauvan kuvaillut häntä, ja joka kerta, kun isä kohtasi hänet, oli hän aina vaistontapaisesti tuntenut, ett' äiti olis kumminkin ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.
Tänä hetkenä muuttui hän tästä kaikest' äkkiä loistavaks olennollisuudeksi, jonka luo hän nyt täältä pääsevä oli.
"Isäni", sanoi hän veteisesti, "miss' äitini on?"
Ja taaskin Thorsen antoi saman kärsivällisen vastauksen, minkä hän ain' oli antanut pojan tätä tutkaillessa.
"Äiti on poissa, mutta Jumalan avulla tulee hän takaisin. Älä André, virka hänestä mitään, mutta rukoile, että hän pian kotihin tulis".
Lauantai oli tullut. Ääretön lappalaisjoukko oli kokoutunut ylt'ympäri kanttorin asunnon. Siell' itkettiin, siellä langettiin polvilleen ja rukoiltiin Andrén puolesta, Lamik Rikkut ja Seimke itkivät äänehen.
Nimismies tuskin uskalsi edes siunata tuota lapsukaista, jonka hän oli nähnyt kasvavan kätkyest' asti, peljäten nyt juuri viimeisenä päivänä yllyttävänsä hänen vihaansa.
Olga lohdutteli heitä, mutt' André tuns äkkinäisen harmin kaikkia näitä ihmisiä kohtaan, jotk' olivat vanhall'-olijoita, ja joiden muka aina kuolemaansa saakka oli tuossa "vanhassa" vaan elettävä.
"Vaella missä vaellat, André, niin Jumalan aurinko paistakoon sinun ylitses!"