Andreas Thorsen katseli ainoastaan tuota valkoista päänalaista ja lapsen päätä, jota valaisi talikynttilän himmeä valo. Ikäänkuin sumuss' eroitti hän ainoastaan himmeästi sen olennon, joka tuoll' oven suussa seisoi; ne sanat, mitkä hän oli puhunut, tuntuivat hänestä kauhealt' unelmalta, — "hän ei, oi Jumalani, ollut niitä sanonut, hänell' ei ollut sydäntä niitä sanomaan!"
"Anna minulle vapaus, Andreas."
"Vapaus? — Antaa sinulle — vapaus? — En."
"Mutta mä menen kuitenkin."
Thorsen kapsahti seisoalleen, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.
"Minne, Aina?"
"Ulos, maailmalle."
"Kenenkä kera, Aina?" huudahti hän sielunsa tuskissa.
"Se tulee jäämään minun salaisuudekseni," vastas Aina lyhyesti.
"Oletko koskaan rakastanut minua?" kysyi Thorsen.