"Kaikki silmät ovat tähdätyt sinuhun", kuiskasi kreivi hätäisesti.
"Taivahan nimessä, älä herätä huomiota!"
Olga nous oitis jalkeillensa.
Hurmaavat valsin säveleet täyttivät salin, he astuivat tanssivien rivihin, mutt' Andrén kietoessa kätensä hänen vartalonsa ympäri, värisivät hänen huulensa salatussa tuskassa.
André vedälsi kiivaasti häntä puolehensa, hän oli tukahtua, hänen jalkansa tuskin liikahtivat laattialla, ja Andrén silmäys poltti hänen kasvojansa.
Olikohan kärsimystä vai kostoa tässä kiukkuisessa syleilyksessä?
Yhtä pikaisesti kuin oli ottanutkin Olgan, jättikin hän hänet jälleen.
Ens hetkenä tarttui hän sampanjalasihin ja astui sitten keskelle salia.
Vapaan esittelyn henki oli hänehen iskenyt.
Tuota pikaa kokoontuivat tanssijat hänen ympärillensä. Soitto sammui, kuolon hiljaisuus seurassa syntyi.
"En viiteentoista vuoteen", lausui hän, "ole nähnyt syntymäseutuani. Väsymättä olen vaeltanut maasta maahan, nähnyt kaikkea ja nauttinut kaikkea. Rauhatonna en ole löytänyt lepoa missäkään, paimentolaisena, miten isoäitini kansa.
"Minä olen nauttinut etelän ylenpaltisuutta, minä olen lukenut Vatikaanin saleissa ja unelmoinut Akropoolin raunioilla, mutt' en missäkään ole voinut unhoittaa kesk'yön aurinkoa ja revontulten liehuvaa liekkiä; ne melkein tuskaa tuovina seurasivat minua.