Miehet kurkistelivat tarkkaan petäjäin latvoja, hissutellen puulta puulle, mutta huomaamatta ilvestä missään. Samassa he saapuivat jo aivan koirien ääreen, nähden harmikseen, että ne ärhentelivät vuoren sisään vievän louhikkohalkeaman suulla. Sinne oli siis ilves kadonnut kaikkein pahimpaan kolmin.
Miehet tuumivat ja tuumivat mitä tehdä. Aluksi he koettivat kangilla käännellä suurimpia kiviä syrjään, päästäkseen lähemmäksi pedon kätköpaikkaa. Mutta se oli toivotonta työtä. Sitten he rakentelivat pikku nuotioita kolun aukkopaikkoihin, koettaen savuuttamalla ajaa otusta piilostaan. Mutta sekin osoittautui pian turhaksi hommaksi. Savu ei nähtävästi mennyt mitään kautta perille asti.
— Tämä on turhaa työtä! virkkoi viimein Ilves-Matti. — Parhaaksi harkitsisin nyt menemisen Tormuan taloon, jonka pitäisi olla tuossa parin virstan päässä auringon laskua kohti. Siellä sitten odottelisimme, kunnes tupsukorva lähtisi piilostaan aukealle salolle, kävisimme joka päivä katsomassa, ja nähtyämme jälkien vievän kolusta ulos jatkaisimme taas leikkiä. Tällä kertaa ei minulla ilveksen saamiseen ole muuta keinoa, vaikka nimeni onkin Ilves-Matti.
Se tulikin päätökseksi. Ilta alkoi hämärtää. Koirat kytkettiin kiinni ja ruvettiin hiihtämään taloon päin. Tarkan muistinsa nojalla Ilves-Matti osasikin pian taloon, jossa hän monesti aikaisemmilla retkillään oli ystävällisen yöpymispaikan löytänyt. Muistipa Paavokin pari kertaa Kiannalla käydessään tässä poikenneensa.
Miehet astuivat pirttiin, tervehtivät isäntäväkeä, selittivät asiansa, nostivat märät jalkineensa uunin pankolle kuivamaan ja istahtivat penkille, kopeloiden tupakkavehkeitään esille, vetääkseen makeat sauhut päivän ponnistusten ja vaivojen päälle.
Ilves-Matti parhaillaan peukaloi tupakkata piippuunsa, ja talon isäntä oli juuri päreellä kiikuttamassa valkeata Paavolle, kun molemmat vieraat jäivät sanattomina katsomaan tyttöä, joka silloin astui kamarista pirttiin, tuoden tarjottimella kahvikuppeja.
Miten nuo kasvot ovat niin tutut? tuumivat molemmat. Samassa huomasi tyttö vieraat ja säpsähti. Tarjotin oli tipahtaa kädestä.
— Paavo ja Ilves-Matti! huudahti hän riemastuen.
— Iro! Iro! Sinäkö se olet? Mitä ihmettä tämä on? huusi Paavo, hypähtäen seisaalleen ja ottaen tyttöä käsistä. — Enpä yrittänyt sinua tunteakaan, kun ei ollut punanauhaa otsallasi ja karjalaispukua ylläsi!
— Iro! Niinpä totta tosiaan! Iro! Tässähän meillä on se kuollut ja karkulainen! Olisipa Erkki nyt täällä! virkkoi Ilves-Matti.