Mun poikani, purjein reivatuin
kun palajan rantaan kerta,
sa täysin purjein lasketat
mua vastaan kohti merta.
Niin pian, niin pian mun silmistäin
sinut ulapan tuuli kantaa.
Sua seurata en, en auttaa voi —
Minkä neuvon voisin antaa?
Mikä on mun meren-viisautein?
Pian poiss' olet ainiaaksi.
Vain hetken purtes kohdalla on.
Ja ma huudan aaltoin taaksi:
Jos ties läpi myrskyn ja kuohun vie,
jos vuotaa saatkin verta,
rakas poikani, luota tähtihin,
rakas poikani, siunaa merta!
MEMENTO VIVERE.
(Friedrich Hebbel.)
Hämyisen tienoon halki ma myöhään ratsastin; niin suruinen ja synkkä ol' yö kuin sydänkin.
Luo harvain ystävien
mun aatos johti niin,
luo niiden, jotka multa
jo multiin peitettiin.
Soi ääni silloin, henget
kuin laulanehet ois:
sa nauti elämästäs,
se menee pian pois!
En tiedä, paimenpoika
sen liekö laulanut,
mut kummasti niin sieluun
se oli koskenut.