Suuren seljän niemekkeellä, lehväkuusten katvehessa, kaiteilla mykevän kummun vihannoivat viljapellot. Pellon keskikenkämällä koti kaunonen kohosi. Kodin helmassa kasusi kolme nuorta kaunokaista, neitoa solakkavartta.
Yksi näistä neitosista kesin kulki marjamailla karjojansa kaitsemassa. Illoin laulellen, iloiten toi hän karjan kartanolle, villoi vuonat, lypsi lehmät, vaali, hoiteli visusti.
Toinen noista neitosista viiletteli venhosella kiikutellen, keinutellen suuren seljän rantamilla lainehitten läikkehessä.
Kolmas niistä neitosista allapäin, hajallamielin istuskeli ikkunassa, siinä silmänsä hapuillen katselivat kaukomaille.
Tuli sulho sarkatakki, immen karjan kaitselijan kopallutti karjahansa, viedä kiidätti kotiinsa, huonehensa hoitajaksi, suurentajaksi sukunsa.
Tuulen henkonen heräsi, aallot korkeiksi kohotti, toisen noista neitosista purren kanssa kaikotutti järven aaltojen ajolle.
Kolmas impi ikkunassa
katsoi kaihoten alati.
Silmät siintävät hapuillen
häilyivät jälessä toisten
kauvemmaksi kaikotessa.
Ensimmäinen neitosista
elinaikansa kulutti
hyörinässä, pyörinässä.
Lapsensa samalla lailla
jatkoivat eloa äidin.
Toinen sortui soljuessa järven aaltojen ajolla, kuohuaallot kumpuellen vieryivät väsähtämättä kuolinpaikkansa ylitse.
Kolmas hukkui huolihinsa, kaihomielen kyyneleihin, missä hukkui, siinä huolten kyynelhelmyet kimalsi.